The words accompanying the music

Olin pitkään miettinyt Tuiki, tuiki, tähtönen -lastenlaulun ruotsinkielisen version (Blinka lilla stjärna) yhtä sanavalintaa, joka tuntui oudolta. En ymmärtänyt, miksi ensimmäisessä säkeistössä, jossa lauletaan ensiksi taivaalla tuikkivasta tähdestä, sen jälkeen ihmetellään, missä se tähti on: “hur jag undrar var du är”.

Jos olisin muistanut laulun englanninkielisen tekstin, olisin ymmärtänyt erheeni; molemmissa ensimmäinen säkeistö on tekstiltään samankaltainen. Englanniksi lauletaan “how I wonder what you are” ja niin myös ruotsiksi: “vad du är”. Olin siis kuullut väärin, ja on tavallaan vähän sääli, että asia nyt korjaantui. Oli hauska ajatella lastenlaulua, jonka teksti tuntuisi järkevältä vain, jos siinä myös pohdittaisiin, mihin tähtikuvioon tms. silmien edessä oleva tähti kuuluu. (Eri asia sitten on, täytyykö (lasten)laulun tekstin ylipäätään olla looginen.)

Englannin- ja ruotsinkielisiä versioita vertaillessani huomasin, että ne ovat melko yhteneväisiä. Se on ehkä loogista. Twinkle. Twinkle, Little Star pohjaa (tai on yhtä kuin) Jane Taylorin The Star -runoon, joka ilmestyi vuonna 1806. Ruotsiksi sanoituksen käänsi Betty Ehrenborg (1818-1880) jossakin elämänsä vaiheessa.

Suomeksi teksti saatiin (ilmeisesti) vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, ja äänitearkiston tietokannan mukaan se on levytetty ensimmäisen kerran vuonna 1976. Maisa Krokforsin suomenkielinen sanoitus eroaa jossain määrin alkuperäisestä englanninkielisestä (ja samalla ruotsinkielisestä). Suurin ero on säkeistöjen määrässä: alkuperäisessä on viisi, ruotsiksi neljä ja suomeksi kaksi.

Tekstien sisällölliset erot näkyvät parhaiten toisessa säkeistössä. Ruotsiksi (ja englanniksi) auringon laskettua tähti tulee esiin, ja aloittaa hitaan ja loistavan, koko yön kestävän kulkunsa, jota kertoja seuraa ja sanoillaan kuvaa. Suomeksi taas ensimmäisen säkeistön kertoja, “minä”, häivettyy toisessa säkeistössä, kun puheeksi tulevat “kaikki lapset maailman”, jotka katsovat taivaan tähtiä ja miettivät, miksi ne loistavat ja miksi niiden valo valaisee maahan asti.

(Suomenkielisen toisen eli viimeisen säkeistön tekstille ei löydy vertaista myöskään ruotsin- ja englanninkielisten versioiden viimeisistä säkeistöistä.)

Tällaista näkökulman muutosta ei tapahdu englannin- tai ruotsinkielisessä tekstissä. Niissä kyllä “minä” jää toisessa ja kolmannessa säkeistössä mainitsematta, mutta näkökulma pysyy samana, eli kertoja suuntaa sanansa tähdelle: “thanks you for your tiny spark” ja “för ditt ljus, han älskar dig. Neljännessä säkeistössä minäkin palaa (“my curtains” ja “min gardin”).

Suomeksi toisessa säkeistössä sanat suunnataan selvästi jollekin muulle kuin tähdelle; lisäksi lapsia ei englanniksi tai ruotsiksi mainita, maailmakin vain englanninkielisen tekstin ensimmäisessä säkeistössä (“Up above the world so high”).

Myös ensimmäisessä säkeistössä on pieni, mutta merkitsevä ero. Neljännellä rivillä ruotsin- ja englanninkielinen teksti on sama, tähti vertautuu timanttiin (“lik en diamant i skyn” ja “Like a diamond in the sky”). Suomeksi ei mainita timanttia, vaan tähti joka “katsoo alas maailmaan”.

(Myös kolmannella rivillä on ero, mutta ei tässä olennainen: kuten alkuperäisessä, suomeksi tähden ilmoitetaan olevan korkealla taivaalla (“Up above the world so high”). Ruotsiksi taas tähti houkuttaa kertojan katseen kaukaisuuteen (“fjärran lockar du min syn”).)

Juuri tämä “katsominen” tekee erosta oudon, koska se tekee tähdestä huomattavasti elollisemman olennon kaltaisen kuin se todellisuudessa on. Ruotsiksi ja englanniksikin tähti katsoo tai kurkistaa, neljännessä säkeistössä, mutta verhonraoista yksityisesti kertojan huoneeseen, kuin vain ilmoittaakseen olemassaolostaan. Suomeksi tähden katsominen “alas maailmaan” (ja sen lapsiin) on kollektiivisempaa, ja tuntuu siksi myös aktiivisemmalta toiminnalta.

(Toki tässä voisi miettiä uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten eroja ja sen mahdollista vaikutusta ilmaisutapojen eroon, mutta jätän sen osaavammille.)

Erilaisuutta vahvistaa, että tähti katsoo nimenomaan “alas”; tätä ei ole erikseen mainittu ruotsin- tai englanninkielisessä tekstissä vaikka niinkin voisi olla (kuten myös päinvastoin suomeksi). Näin on esimerkiksi Raamatun Psalmien kirjan 33. luvun 13. jakeessa, joka ruotsiksi kuuluu “Från him­len blic­kar Her­ren ner och ser på al­la människor”. Englanniksi sama kohta on “From heaven the Lord looks down and sees all mankind” (New International Version). Molemmissa Herra siis katsoo taivaasta alas ja näkee kaikki ihmiset tai koko ihmissuvun.

Vastaava kohta suomeksi (vuoden 1933 vanha suomennos; kohta on identtinen vuoden 1992 uudessa suomennoksessa) kuuluu: “Herra katsoo alas taivaasta, näkee kaikki ihmislapset”.

En väitä, että Krokforsin sanat tulevat suoraan Raamatusta, se voi olla vain Raamatun tiedostamatonta vaikutustakin. Tai olla olematta edes sitä; “kaikki lapset maailman” voisi kai esimerkiksi olla osa jotain tiedostavaa iskulausetta liittyen johonkin, mistä tiedostavat ihmiset 1970-luvulla (tai sitä ennen) sitten olisivatkaan voineet olla huolissaan.

Toisaalta, Anna-Mari Kaskisen sanoittama virsi 502 (“Jeesus, meitä kosketa nyt”) sisältää aika monta kertaa rivin “Kaikki maailman lapset yhdistä”. Se ei kuitenkaan julkaisuajankohtansa (1980-luku) puolesta ole voinut toimia Krokforsin tekstin innoittajana (toki päinvastoin: ehkä Kaskinen on saanut vaikutteita Krokforsilta). Niin tai näin, ainakin se kertoo siitä, ettei “kaikki lapset maailman” ilmaisuna aivan käyttökelvoton uskonnollisessakaan yhteydessä ole.

Voi tietysti olla, että The Star -runo on alun perinkin uskonnollinen. Näillä tiedoilla pidän sitä tulkinnanvaraisena, mutta en mahdottomana. Esimerkiksi kohta, jossa tähti on korkealla taivaalla (”Up above the world so high”) voisi viitata samalla tavalla johonkin maailman yläpuoliseen kaitsijaan. Lisäksi Jane Taylorin äiti Ann kirjoitti useampia uskonnollisia teoksia. 

En ole Raamatun tuntija, vaikka sen lukenut olen. Etenkin Vanha Testamentti on minulle, jos nyt ei aivan outoa niin ainakin hyvin vierasta maastoa. Siksi pidin sopivana, kuin luin Wikipediasta, että Psalmien kirjan nimi “is derived from the Greek translation, ψαλμοί psalmoi, meaning ‘instrumental music’ and, by extension, ‘the words accompanying the music.’”

Mainokset
The words accompanying the music

Vallitseva muotti

En tiedä, miten paljon Leevi and the Leavings ja musiikkinsa merkitsee Timo Kalevi Forssille. Hän saattoi mainita sen teoksessaan Gösta Sundqvist − Leevi and the Leavingsin dynamo (Into Kustannus, 2017), mutta mieleen se ei ole jäänyt (vaikka lukemisesta ei monta kuukautta ole). Teoksessa toki viljellään rutkasti mm. ”legendaarista”, mutta enemmän kuin Forssin omista mieltymyksistä (vaikka myös niistä) se mielestäni kertoo siitä, kuinka Forss haluaa meidän suhtautuvan aiheeseensa.

Irvileuka voisi sanoa, että näin tehdään, jotta näkemystä ei tarvitsisi perustella. En kiistä näkemystä; Gösta Sundqvist teki paljon ikimuistoista ja myös tärkeää materiaalia. Harmillisen vähän Forss kuitenkaan osaa siitä mitään sanoa. Pääpiirteissään Gösta-kirjan sisältö on populaarikulttuuria seuraaville tuttua. Kuten esseisti Antti Hurskainen twiittasi, ”Gösta-elämäkerran suunnilleen ainoa kiinnostavassa kohdassa rumpali Jarmo Leivo kertoo, että he joivat studiossa kaakaota.”

Ironista kyllä, mieleenpainuvinta on Forssin tapa kuvata tai ”analysoida” Sundqvistin tekstejä. Jos biiseistä kertomiseen tai kuvailuun tai analyysiin käyttää biisien omia lyriikoita, tuhlaa mielestäni vain paperia. Mutta ehkä se – ettei voi sanoa juuri mitään – kertoo liian suuresta kunnioituksesta?

Tämä on todella sääli, sillä juuri Gösta teksteineen ansaitsisi paljon paremman käsittelyn, sellaisen jossa studiosessiot, levyjen ilmestymisvuodet ja kappalejärjestykset olisivat vain sivuosissa. Ajattelen esimerkiksi sellaista kirjaa, jonka mainittu Hurskainen kirjoitti Ozzy Osbournesta (ja Black Sabbathista).

Ozzyteksti (Savukeidas, 2012) löytää aiheensa yllättävien lähestymiskulmien kautta ja osaa välttää sekä rock-kirjallisuuden kliseet että sen muotokielen. Ehkä keskeisin ero keskimääräiseen rock-musiikkia käsittelevään kirjaan on se, että Hurskainen kirjoittaa myös itsensä tai esseeminänsä teoksen sivuille; että aihe nähdään tämän subjektin läpi.

Esseistiikka on tietysti luonteeltaan vapaampaa kuin tietokirjallisuus, eikä siihen myöskään liity samanlaista kronologisuuden taakkaa, mutta tarkoittaako se että jokaisen rock-kirjan tulisi olla niin samankaltainen?

Parempaa ja paikoin vapaampaa lähestymistapaa on toteuttanut Hannu Linkola Kentiä käsittelevässä teoksessaan Du & Jag Kent. Rakkaus kuin laulut jotka kuulemme (S&S, 2017). Linkolallakin kantava rakenne on kronologinen, mutta niin iso osa teoksesta käsittelee Linkolan oman elämän suhdetta Kentin musiikkiin (tai toisin päin), että kirja nousee kaltaistensa joukossa omalle tasolleen.

On makuasia, kiinnostavatko Linkolan pohdinnat ja huomiot Kentin musiikin ja uran eri taitteiden asettumisesta hänen omaan henkilö-, ihmissuhde- ja tunnehistoriaansa. On kuitenkin mielenkiintoista, kuinka Linkola yhtä subjektiivista suhdetta (omaansa Kentiin) käsitellessään onnistuu laajemmin kuvaamaan jotakin isompaa, ehkä jopa jonkinlaista sukupolvikokemusta.

(Olen Linkolaa vähän nuorempi, mutta kuitenkin tietyssä elämäni vaiheessa kokenut Kentin hyvin läheiseksi. Olikin kiehtovaa ja hämmentävää lukea, kuinka Linkola sitoi yhden Kentin kappaleen aivan samalla tavalla omaan elämäänsä kuin minä olen tehnyt. 15 vuotta olen kuvitellut, että Joakim Berg suuntasi sanansa vain minulle.)

En tiedä, onko Linkola yrittänyt tavoittaa jotain laajempaa, mutta olen melko varma että niin on yritetty tehdä monissa rock-kirjoissa, joissa siinä ei ole onnistuttu.

Olen vuosia valitellut, kuinka epäkiehtovia rock- tai popmusiikkia yksittäisten artistien tai yhtyeiden urien kautta käsittelevät teokset liian usein ovat. Ne tuntuvat täydellisiltä lähinnä niinkin epätodennäköiselle lukijalle, joka ei tiedä mitään artistista, jonka lauluja hän rakastaa.

(Tämä ei ole mahdotonta. Tommi Uschanov mainitsee esseeteoksessaan Sininen tango (Teos, 2017) Terry Eversin, joka 1960-luvulla kuuli Édith Piafin La vie en rosen jonkun mieslaulajan esittämänä, ja hankki itselleen myöhemmin lukuisia versioita laulusta. Evers ei koskaan selvittänyt, mistä laulussa lauletaan, eikä tiennyt Piafistakaan mitään ennen kuin näki elokuvan Pariisin varpunen – Édith Piaf (2007)).

Usein rock-kirjoissa toistuu unettava, mutta kronologisuudessaan ymmärrettävä kaava, jossa levyn luomista seuraa kiertue seuraa levy seuraa kiertue. Erityisen ongelmallisena, mutta myös hyödyllisenä, olen kokenut albumien kappaleiden läpikäymisen yksi kerrallaan; viimeistään siitä huomaa, onko tekijällä mitään sanottavaa aiheestaan.

Linkolalla usein on, vaikka varmasti joku muukin voisi analysoida kuten hän. Leevi and the Leavingsin suhteen kannattaa vilkaista esimerkiksi Nuorgamin juttusarjaa Leevi and The Leavingsin top40-biiseistä; se on noin 40 kertaa mielenkiintoisempi kuin Forssin teos.

Kirjoja tehdään tietysti paitsi viihdyttämään ja valistamaan myös myytäväksi; se on niiden elinehto. En tiedä, miten hyvin tai huonosti rock-kirjallisuutta myydään, mutta koska sitä jatkuvasti ilmestyy, oletan että siitä saadaan omat takaisin. Toisin sanoen: vallitseva muotti kelpaa.  

(Sivuhuomio: Uschanov kirjoittaa kokoelmansa nimiesseessä, kuinka iso osa “populaarimusiikkia käsittelevästä esseistisestä kirjoittelusta Suomessakin on ollut juuri sanoitusanalyysiä tai ainakin sanonut sanoituksista enemmän kuin varsinaisesta musiikista ja sen soinnista.” Samalla hän muistuttaa kuinka “akateemisessa  populaarimusiikin tutkimuksessa sanoitusanalyysiä pidetään yleisesti vanhentuneena — metodina, jonka käyttämistä edes kertaluontoisesti ja hetkellisesti pitää erikseen pyytää anteeksi” (ST, 72).

Oletan tämän liittyvän helppouteen: sanoituksia lienee helpompi analysoida kuin musiikin sointia, ja siitä lienee myös helpompi kirjoittaa. Ja ehkä lukijankin on helpompi ymmärtää sanoitusanalyysiä. Ainakin minun on, kun en musiikista juuri mitään ymmärrä. Vallitseva muotti kelpaa?)

Vallitseva muotti

Haja-ajatusalueella Uraanilampun seurassa

Vaikka Uraanilamppu ja muita novelleja tarkoittaa Harry Salmenniemelle uutta kirjastoluokkaa, juuri mikään ei muutu, paitsi ehkä että tässä proosamuoto vie eteenpäin eri tavalla ja enemmänkin kuin HS:n runoteosten proosamuotoisissa osioissa, millaiseksi proosaksi ne sitten haluaakaan tulkita.

Pidän tästä virkkeinä. Selailin HS:n aiempia teoksia ja vaikka olen jokaisesta pitänyt, huomasin nyt että vain Texas, sakset antaa jotain heti tässä lukiessa. HS sanoi Imagen haastattelussa, että se tiesi Texasia tehdessään, että kirjaa voi lukea ”lentokentällä ja metrossa”; se on hyvä ominaisuus kirjassa, vaikka sen puute ei tee kirjasta huonoa. Sen muut teokset ovat EHKÄ liikaa kiinni muodossaan, tai minä olen liian kiinni niiden muodossa. Luen niitä yksittäisinä kokonaisuuksina, ”vaikka tällä sivulla on yksi runo tätä ei voi lukea pelkällään, vaan pitää lukea koko teos”. Texas taas on epämääräinen möhkäle, johon voi tarttua ihan miten lystää ja lukea vaikka väärinpäin ja silti saa siitä jotain. Uraanilampussa on samaa. Virketasolla sen kaikki teokset on tietysti hienoja, mutta huomioitakoon tässä edellä esittämäni mutta.

Pidän HS:n uudelleen kirjoittamista novelleista (Juhani Aho & Teuvo Pakkala), vaikka en nyt häpeäkseni muista mitään Pakkalan novellista, jonka olen kyllä lukenut mutta aikoja sitten. Olen toisaalta myös sitä mieltä, etten pidä niminovellin lopun läpivalaisusta, joka kyllä itsessään on hieno kuvana; koen tai tulkitsen sen liikaa jonkinlaisena lukuohjeena tai -vihjeenä koko teokselle, vaikka se sellaiseksi aivan hyvin sopii. Se voi toki olla tekijän kiusantekoa, koska HS:n proosassa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Annat ymmärtää yhtä, ja annat paljon kaikkea muuta?

Pidän siitä, kuinka hyvin HS osaa tehdä Ohjaajan ja Piilodepression kaltaisia tekstejä, joista ei ihan helposti sano, onko ne novelleja vai esseitä. Olkoon siis omanlaisiaan ristisiitoksia tai jotain siltä väliltä. Tässä on yksi HS:n tekstien hienouksia: ne eivät koskaan tule valmiiksi, niissä on aina ”jotain muuta”, syy palata niihin. Tällaisiksi esseen liepeillä liehuviksi novelleiksi voisi ehkä laskea myös luetteloita lähentelevät tekstit salaatista tai heräämisestä, vaikka niissä on erilainen kierre. Uudessa Parnassossa Juha Itkonen puhui englanninkielisen alueen non-fictionista: ei kaunokirjallisuutta, ei tietokirjallisuutta, ei kai oikein esseetäkään. Meillä on asiaproosa, mutta sekin tuntuu vähän väärältä, jos puhutaan Uraanilampun tietyistä teksteistä: non-fictionia vaikka fictionia.

Ihan oman tekstinsä aihe olisi analysoida tai vaan hämmästellä, kuin nätisti JP Roosin tai Mika Taanilan artikkelit HS:n käsissä muuttuvat tarinoiksi tai taudinkuviksi, konkretisoituvat. Ajattelen, että näitä kahta novellia voi lukea myös siltä kantilta, että HS haluaa opettaa, mitä Taanila & Roos artikkeleissaan kirjoittavat.

Palaan jatkuvasti hämmästelemään, kuinka hyvä kirjoittaja HS on, vaikka olihan se tiedossa.

Aika moni HS:n novelleista perustuu kahden osapuolen, aika usein ihmisen, epäsuhdalle, äärimmäisimpänä esimerkkinä jalkapalloilija jonka vastapuoli on kokonaan poissa. Aika perinteinen asetelma? Hyvin HS sen(kin) kyllä hallitsee, ja ylipäätään viehättää se, että ollaan tietoisia traditiosta, käytetään sitä hyväksikin eikä mitenkään ohjelmallisesti hylätä/hajoteta/haluta unohtaa sitä, vaikka tehdään jotain uutta.

Aika monta viikkoa tässä on nyt tullut Uraanilamppua tapailtua. Tuntuu Texasin veroiselta: tätä voi selailla ja lukea mistä huvittaa. Novellia olen aina pitänyt jotenkin kompaktina ja suljettuna tekstilajina. Vaikka novelli olisi avoin, se olisi aina jossain määrin samanoloinen hammastahnatuubista tuleva pötkö, jossa raidat on kohdallaan. HS:n novellit taas tuntuvat monesti hallitsemattomilta purkauksilta, tahnaa lentää vaatteille ja peiliin ja kylppärin lattialle, aina uudella tavalla.

En tiedä jääkö tästä tulevaisuudeksi takaraivoon muuta kuin hienon tekstin ihailu, mutta eipä sitä tiedä kukaan muukaan. Ja sekin on jo aika paljon, monesti enemmän kuin monella muulla. Tasoja Uraanilampussa ainakin on.

Haja-ajatusalueella Uraanilampun seurassa

"Ihminen, sana", eli mitä Juha Seppälä tarkoittaa?

Huomasin, että Savukeidas julkaisee Mitä tarkoittaa? -sarjassaan kirjan David Foster Wallacesta. Se on hyvä. Toivottavasti jonain päivänä näemme sarjassa kirjan Juha Seppälästä. (Toinen kiehtova mahdollisuus olisi Matti Mäkelä, koska en aina itsekään ymmärrä, miksi luen hänen teoksiaan, mutta se ei nyt liity tähän.)

Seppälä lienee Suomessa DFW:ia tunnetumpi, mutta usein tuntuu, että kun Seppälästä puhutaan, muistutetaan kuinka hänen teoksensa kiinnostavat vain muita kirjailijoita tai kirjallisuudesta todella kiinnostuneita, kuten tässä Porin Ylioppilaslehden jutussa heti alkuun todetaan (sivuhuomiona: eikö melkein jokainen kirjaan tarttunut ole pakosta kiinnostunut kirjallisuudesta – muutenhan hän käyttäisi aikansa johonkin muuhun?). On kuin Seppälä olisi vain jonkin valistuneen piirin suosikki, jonka kirjat eivät ole tarkoitettukaan muiden kuin Todellisten Kirjallisuudenystävien™ käyttöön. (Ehkä näin onkin, mistä minä tiedän. Kirjoittakaa Seppälästä enemmän, ehkä saan vastauksia.)

Seppälällä on mielestäni kuitenkin annettavaa useammalle. Todistusaineistoksi tästä voisi muistuttaa, että Seppälä on 2000-luvulla ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana (ehdolle kun ei paljon valikoidu kirjallisuutta, jolla ei muiden mahdollisten ansioidensa lisäksi olisi myös myyntipotentiaalia). Tämä siitä huolimatta, että noin tavislukijan näkökulmasta miehen uudempi tuotanto saattaisi tuntua hankalammalta kuin hänen 1980- ja -90-luvuilla julkaistut teoksensa (näistäkin kaksi on ollut F-ehdokkaana, mutta ennen oli erilaista jne.)

En pidä Seppälän kirjoja erityisen vaikeina. Niissä toki on paljon pintaa enemmän, kuten Tuomas Juntusen väitöskirja Virsta väärää, vaaksa vaaraa: Intertekstuaalinen moniäänisyys Juha Seppälän proosassa osoittaa, eivätkä ne aivan viihteestäkään mene, vaikka jostain Mr. Smithistä voisi paikoin olla siihenkin. Mutta mitään painosten kuningasta Seppälästä tuskin koskaan tulee, ainakaan jos hän ei muutu.

Luettuani aiemmin tänä tai viime vuonna (tästä on pitänyt kirjoittaa jo, no, vähän aikaa) uudestaan jotakin Seppälän 2000-luvun teoksista, kiinnitin sattumalta huomiota erääseen toistuvaan seikkaan: Seppälä tuntui puhuvan ihmisestä huomattavan usein. Koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, palasin kirjan alkuun ja aloin merkitä muistiin kaikki virkkeet, joissa ihminen eri muodoissaan esiintyi (myös tapaukset, joissa ihminen on yhdyssanan jälkiosa). Löysin aika monta tällaista virkettä.

Seuraavaksi luin läjän muita Seppälän 2000-luvulla julkaistuja teoksia ja poimin niistäkin kaikki (siis kaikki jotka löysin, listani tuskin on täydellinen) virkkeet, joissa ihminen esiintyi.

(Miksi vain 2000-luvun teoksia? No, Seppälän tuotanto on jo suht laaja, ja koska halusin rajata aineistoa jotenkin, tein ensimmäisellä mieleen tulleella tavalla, eli vetäisin keinotekoisen rajan vuosituhannen vaihteeseen.)

Myöhemmin, käytyäni läpi useita Seppälän 2000-luvun teoksista, ja luettuani vertailun vuoksi myös muutaman hänen aikaisemmista kirjoistaan, muistin Erkki Seväsen Nuoren Voiman Kritiikki-lehden numeron VI Mr. Smith -kritiikin (näyte täällä). Sevänen kirjoittaa, että Seppälästä 2000-luvulla “on yhä selvemmin kehkeytynyt laajojen yhteiskunnallisten kokonaisuuksien hahmottaja ja nyky-yhteiskunnan kriitikko”. Sevänen vertaa, että vastaavasti uransa alkupuolella Seppälä “keskittyi teksteissään kuvaamaan yksittäisten ihmisten arkisia elämismaailmoja, heidän päivittäisen elämänsä ja yksityisyytensä ahdasta ja ahdistavaa piiriä, ottamatta juurikaan huomioon laajempien yhteiskunnallisten rakenteiden – taloudellisten ja poliittisten realiteettien – vaikutusta niihin.”

Uskon Sevästä, koska uskon että myös oma sattuma-aineistoni tukee tätä.

Yksinkertaisesti: Kun Seppälä kirjoittaa yksittäisistä ihmisistä, hän ei puhu ihmisistä joukkona – ja käyttää siis sanaa ihminen harvoin, sillä voi yksilöihin viitata paremmillakin tavoilla. Kun Seppälä taas 2000- ja 2010-luvuilla on enenevissä määrin käsitellyt “laajoja yhteiskunnallisia kokonaisuuksia”, hän on myös samalla samalla puhunut enemmän ja suoremmin ihmisistä joukkona – käyttäen siihen sanaa ihminen, sillä siihen se on aivan omiaan.

Kuinka usein ihminen Seppälän teoksissa sitten toistuu? Tällaisiin lukuihin olen päätynyt (toistan: pitävät tuskin 100% paikkansa, mutta ovat ainakin suuntaa antavia) 2000-luvun teoksissa:

Suuret kertomukset (2000): 27 kertaa
Yhtiökumppanit (2002): 77 kertaa
Routavuosi (2004): 115 kertaa
Mitä sähkö on? (2004): 73 kertaa
Ei kenenkään maa (2006): 172 kertaa
Takla Makan (2010): 63 kertaa
Mr. Smith: 129 kertaa

Luvuista näkee, että novellikokoelmissa ihminen ei esiinny niin usein kuin romaaneissa, mutta myöhemmässä kokoelmassa (Mitä sähkö on?) kuitenkin huomattavasti useammin kuin aiemmassa. Myös romaaneissa kehityskulku on samanlainen: ihmisen käytön lisääntyessä teokset myös muuttuvat selkeämmin yhteiskunnallisemmiksi (tämä ei ehkä ole tässä yhteydessä paras mahdollinen termi, sillä ovathan esim. Super Market (1991) ja Suomen historia (1998) myös yhteiskunnallisia).

No, ei ehkä kannata tehdä mitään järin pitkälle meneviä johtopäätöksiä mistään pelkästään yhden sanan esiintymistiheyttä laskemalla, mutta mainittakoon, että vuonna 1996 ilmestyneessä Jumala oli mies -romaanissa ihminen esiintyy 32 kertaa. Toinen asia on sitten se, että ihmisellä on myös paljon erilaisia käyttötapoja. Jo pikainen vilkaisu Mr. Smithiin kertoo, että sitä käytetään usein aivan yksinkertaisesti kuvaamaan joukkoa henkilöitä:

”Asiakassegmenttini muodostuu ihmisistä, jotka harvoin ovat onnellisia” (Mr. Smith, s. 104)

Tämän tyyppisiä osumia on luonnollisesti paljon. Näiden ohella on kuitenkin huomattava määrä tapauksia, joissa ihmisellä viitataan lajiin tai yksilöön sen edustajana, siis käyttötapa joka on sekä laajempi että abstraktimpi.

”Hän oli jonkinlainen uusi ihminen, josta ei saanut otetta.” (Mr. Smith, s. 176)

“Mitä jää ihmiselle, kun hän menettää nuoruutensa?“ (Mr. Smith, s. 188)

“Hiipuva tuoksu, kuin ihmiseen pantu ikuisuuden ja kauneuden kaipuu.“ (Mr. Smith, s. 222)

“Äkkiä ihminen huomaa olevansa jonkin vaiheen päätepisteessä, taivasalla säämiskä kourassaan, vettä pisaroiva ajoneuvo kirkkaana vieressään.“ (Mr. Smith, s. 250)

Jos tätä vertaa esim. mainittuun Jumala oli mies -romaaniin (teos on hieman lyhyempi ja isommalla fontilla kapeammalle sivulle painettu kuin Takla Makan – mutta ei kuitenkaan niin paljon lyhyempi, että vain se selittäisi erot ihmis-osumien määrässä), huomaa eroja: enemmistö Jumala oli mies -romaanin ihmis-osumista viittaa konkreettisiin yksilöihin tai joukkoihin, toisin kuin Takla Makanissa.

Muutama poiminta Takla Makanista:

“Tiesin toki, että silloin puhuttiin potentiaalisesta äärettömyydestä eikä äärettömyydestä ensinkään, mutta halusin olla ihminen.”

“Tuhoa ihmiset, säästä muu materia.”

“Ehkä ihmiset olivat sellaisia, että Jumala ei enää uskaltanut tulla näkyviin.”

“Tyttö joka jätettiin arvoitukseksi, vaikka sitä ihmiset harvoin ovat.”

“Emme siksi, että olemme miehiä, vaan siksi, että lopulta ihminen jää yksin.”

Muutama poiminta Jumala oli miehestä:

“Uskalsin kirjoittaa suoraan omasta elämästäni ja sen ihmisistä.”

“- Mä ajattelin että sä olet mielenkiintoinen ihminen.”

“- Musta sä olet kova ihminen.”

Toki asia ei ole näin yksiselitteinen, vaan sekä Takla Makanissa että Jumala oli mies -romaanissa ihminen esiintyy myös toisenlaisessa käytössä:

“Kiihkeästi ja halveksivasti se selitti, miten ihmiset olivat rajoittuneita ja kaavoihin kangistuneita, typeriä ja auktoriteettiuskoisia nautoja, jotka uskalsivat rakentaa elämäänsä vain valmiiksi pureksittujen ja ylhäältä annettujen totuuksien varaan.” (Jumala oli mies)

“Erkki oli minulle koko lailla yhdentekevä ihminen.” (Takla Makan)

“Himmeä valaistus, viitisentoista ihmistä, miehiä.” (Takla Makan)

Aivan oma lukunsa tässä Seppälän ihmis-asiassa on Ei kenenkään maa, luonnollisesti siksi, että se käsittelee ihmisiä ja ihmistä. Siksi osumia on paljon, ja vielä niin että niistä tuntuisi syntyvän sarjoja.

Poimintoja:

”Ihminen.”

”Jumala tuli pussit silmien alla tiedotusvälineiden eteen ja sanoi, että ihminen oli syntynyt.”

”Ihminen on väsyneen Jumalan kuva.”

* * *

”Ihmiset likoavat vedessä vuoden, minkä jälkeen yritetään selvittää, keitä he olivat.”

”Ihmiset katoavat, vaipuvat näkymättömiin, hukkuvat suuriin kaupunkeihin levittääkseen niihin jatkuvasti kertyvä ylijäämävarojaan joiden houkuttelemiseksi kaupungit olivat rakentuneet.”

”Ihmiset eivät muista vainajiaan, jotka lepäävät haudoissaan hiljaa kuin Job, jotka nukkuvat, heillä on rauha; he lepäävät kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, pyramideja ja mahtavia raunioita.”

* * *

”Ihminen, yksilö, tarina.”

”Teksti oli ollut ihminen.”

”Ihmisen elämä oli sanoja.”

* * *

“Jos ihmiset tietäisivät, he etsisivät kuolemaa mutta eivät löytäisi.”

“Ihmiset tahtoisivat kuolla, mutta kuolema sulkisi reitensä.”

“Kuinka joku voi kiintyä maahan, johon upotetaan kuolleita ihmisiä?”

* * *

“Ihmiset tulevat ja menevät, mutta kivi pysyy.”

“Näen kiven, näen ihmisen ja ihmisen historian.”

“Tämä ihminen ei tiedä, ymmärrä.”

* * *

“Kymmenen tuntia riittää hädin tuskin työpäiväksi aikana, jolloin ihmiset syntyvät tuotannontekijöiksi, oikeammin tuotantokustannuksiksi.”

“Hän koppuloi vanhaa sukuhautaa kuntoon ja minun isoisäni ahdistelee häntä, koska sinne minne ihmisen maallinen taival päättyy ei tulla rälläkällä kirvan paskaa hiomaan.”

“Jos tietäisit, olisit huolissasi, vaikka ne juuri ovat asioita joita ihminen etsii, sinäkin.”

* * *

“Ihminen on monisoluinen olento.”

“Tuotannon logiikan kannalta tosiasia on ikävä ja ilmeinen: ihminen on aina korvattavissa toisella.”

“Ihmiset luulevat että heidän elämänsä on jonkinlainen itsestäänselvyys.”

* * *

“Ei ihminen ollut ainetta, eikä ihminen, ei elävä, ei kuollut.”

“Ihmiset olivat ajatuksia, muistoja, sielua.”

“Ihminen, sana.”

Jos uskomme Seväsen sanoja (ja miksemme uskoisi), että Seppälä on “laajojen yhteiskunnallisten kokonaisuuksien hahmottaja ja nyky-yhteiskunnan kriitikko”, ymmärrämme myös osin miksi Seppälä käyttää sanaa ihminen niin usein kuin käyttää: ilman ihmistä ei ole yhteiskuntaa. Kun Seppälä luettelee madonlukuja milloin millekin, hän tekee sen ihmiselle, sinulle, minulle, meille. Kun Seppälä kritisoi jotain, mitä haluamme kutsua yhteiskunnalliseksi, hän kritisoi meitä, minua, sinua, ihmistä.

Ehkä Seppälää ei tästä syystä lueta laajemmin? Kuka haluaisi käyttää aikansa toimintaan, jossa ihmistä, lukijaa itseään, kritisoidaan ja pilkataan, jossa sivu toisensa jälkeen kertoo, että olet väärässä ja teet väärin, että sinä ja kaltaisesi – teepä kuules jotain. (No, tähän lienee ilmeistä todeta, että minä haluan käyttää aikaani siihen, mutta en toisaalta kuvittele itsestäni lajini edustajana juuri mitään.)

Jos olisin oikein viitseliäs ihminen, tutkailisin aineistoa vähän tarkemmin, ja kirjoittaisin asiasta vähän laajemmin – kuka tietää mitä sieltä löytyisi. Mutta en ole, eikä minulla ole aikaa, joten jätän tämän tähän. Tarjoan kuitenkin jäätelöä ja kahvia jokaiselle, joka tekee tästä jonkinlaisen paremman tutkielman, jos näkee siihen aihetta.

"Ihminen, sana", eli mitä Juha Seppälä tarkoittaa?

Arrogant Amis

Martin Amis. (kuva: Larry D. Moore)

Internet todella pienentää maailmaa.

Jokainen joskus divarissa käynyt on melko varmasti törmännyt kirjaan, jonka ensisivuilla on tekstiä tai muuta vastaavaa, exlibris, omistuskirjoitus, onnen toivotuksia tai lämpimiä sanoja maailman tärkeimmälle ihmiselle. Itse muistelen ihmetelleeni Veijo Meren Koottuja novelleja, jossa oli Neil Hardwickin exlibris, sekä saanut lukemattomia kertoja todeta, ettei ikuinenkaan rakkaus ole estänyt viemästä kirjoja kirpputorille.

Tilasin taannoin ulkomaisesta verkkokaupasta käytetyn kappaleen Martin Amisin kirjoituskokoelmaa The War Against Cliché (2001). Sen ensimmäisellä sivulla on pidempi käsin kirjoitettu teksti kuin yhdessäkään aiemmin vastaan tullessa kirjassa. Erikoista on lisäksi se, että kirjoitus on suunnattu Amisille.

Anthony Garrettia en tunne, eikä googlekaan osannut tarkemmin auttaa. Mainittu partneri paljastuu kuitenkin sivun XIV avulla Angus Wilsoniksi, tai näin ainakin oletan, kun Wikipedia kertoo, että Wilsonin elinikäinen kumppani oli nimeltään Tony Garrett.

Wilson oli brittiläinen kirjailija, joka lyötiin ansioistaan ritariksi. Toisen maailmansodan aikaan hän toimi kääntäjänä Bletchley Parkissa, siis osana brittien/liittoutuneiden koodinmurtamisohjelmaa – samassa paikassa ja organisaatiossa, jossa mm. Alan Turing tuolloin vaikutti. En tunne Wilsonin teoksia, niitä näyttäisi olevan suomennettu vain yksi (Epäjumala haudassa eli Anglo-Saxon Attitudes), sekin jo 1950-luvulla. Wikipedian mukaan Wilson tapasi sodan jälkeen Garrettin, josta oli tuleva hänen kumppaninsa lopuksi elämää.

Jos nyt oletamme, että kuvan teksti todella on Garrettin kynästä, niin enää pitäisi tietää, miksi hän on kirjoittanut viestinsä Amisille yhteen Amisin kirjoista (oletus toki tämäkin, onhan hän voinut istua kirjakaupassa koristelemassa useampiakin kappaleita) eikä esim. lähettänyt tekijälle (avointa) kirjettä?

Vastausta en tiedä, tietääköhän kukaan muukaan.

On houkuttelevaa ajatella, että Garrett, kirjailijan kumppani, saattoi olla myös kirjallisuuden ystävä. Lukeminen on joskus löytämisen iloa, ja tulee mieleen että Garrett olisi voinut ajatella niinkin kynään tarttuessaan. Tai sitten ei.

Joka tapauksessa, riippumatta siitä oliko Garrett tarkoittanut kirjoitustaan (jos se nyt on hänen) muiden silmille, jaan sen tässä. Internet mahdollisti kirjan ja tekstin päätymisen minulle, ehkä se mahdollistaa tekstin päätymisen oikealle kohteelleenkin.

Arrogant Amis

#kemiproosa, keskipitkä oppimäärä

#kemiproosa on kirjallisuuden laji

#kemiproosa on mielentila

#kemiproosa on niukka lause

#kemiproosa on tukahdutettu tunne

#kemiproosa on faktaa

#kemiproosa on fiktiota

#kemiproosa on toisesta maailmasta

#kemiproosa tappaa

#kemiproosa herättää henkiin

#kemiproosa on menneisyyttä

#kemiproosa on nykyisyyttä

#kemiproosa on tulevaisuutta

#kemiproosa on lapsuus

#kemiproosa on nuoruus

#kemiproosa on aikuisuus

#kemiproosa on miehen sisällä

#kemiproosa on miesten välissä

#kemiproosa, mieheltä naiselle

#kemiproosa, naiselta miehelle

#kemiproosa, isältä pojalle

#kemiproosa on valintoja

#kemiproosa on populismia

#kemiproosa on selviytymistä

#kemiproosa on mainettaan parempi

#kemiproosa on paikallista

#kemiproosa satuttaa

#kemiproosa helpottaa

#kemiproosa elää parissamme

#kemiproosa on asioiden tila

Lisää #kemiproosaa Twitterissä.

#kemiproosa, keskipitkä oppimäärä

Rousseau, runkkari

by: Maurice Quentin de La Tour / Wikimedia Commons

”Rousseau might as well be talking about sex in solitude when he describes the process by which he writes. When he’s “alone and at work,” his ideas ferment until they excite and heat him. His heart beats fast. “In the midst of this excitement,” he’s unable to see, unable to write, and obliged to wait until the confusion clears up and “everything takes its proper place.” Classical dramatic structure is an accurate, if rather dry, diagram of the sexual experience. Writing is directly analogous to sex, and given his preoccupations, especially to masturbation for Rousseau. He can’t write until the tension of arousal has been released. Confessional writing and masturbation fantasy are Rousseau’s internalized expressions of revenge upon society for its use of language and sex for merely legitimate purposes: namely, communication and procreation. Jean-Jacques wants to be the only person who has access to the pleasures of language and sex. “If I had known how to wait first and then to restore in all their beauty the things represented in my brain, few writers would have surpassed me,” Rousseau writes, but surely he realizes the impossibility of reversing the creative and sexual patterns so that he arrives at beauty before subjecting himself to chaos.”

– David Shields, Remote: Reflections on Life in the Shadow of Celebrity, s. 204

Rousseau, runkkari

Juhan luona

Kuva: Veikko Somerpuro / WSOY

Yhteistä [Veijo Merelle ja Juha Seppälälle] on absurdin näkeminen ja kyky ilmaista se lakonisin piirroin.
Antti Majander, HS 27.8.2000

Lisäämme joukkoon Riitta Kylänpään tietämättä kuitenkaan onko se vain haastateltavan vaikutusta.

Suomen Kuvalehden numeron 44/2008 Hän oli Juha Seppälä. Viidelle sivulle levittäytyvä Kylänpään kirjoittama juttu on jaettu seitsemään osaan. Ensimmäinen kuuluu:

Juha Seppälä toteaa puhelimessa, että ”minä en sitten avaudu haastattelussa”.
”Ei Karviassa, sinne on täältä sata kilometriä eikä minulla ole enää mitään siellä”, hän tyrmää ehdotuksen haastattelusta lapsuutensa maisemissa. Porissa työhuoneellasi?
”Kirjoitan kotona.”
Kotia ei saa kuvata eikä perhettä kuvailla. Ehkä jossakin kuppilassa?
”Sopii, missä tahansa kuppilassa.”
Tuuli nostaa vaahtopäitä Kokemäenjoessa. Taivas on pilvetön.
Tiukka kädenpuristus, sääntöjen kertaus – ei yksityiselämää koskevia kysymyksiä. Ravintola Satakunnan tarjoilija tuo ruokalistan.
”Vettä, kiitos.”

Viimeinen osa alkaa näin:

Seuraava aamuna, kotinsa ruokapöydässä Seppälä esittelee haarukkaansa. Se on vanha, pienempi kuin uudet, sisarelta aikoja sitten saatu. Ainoa, jolla kirjailija suostuu syömään. Aterian päälle on välttämättä juotava kahvit.

Odottamaton käänne?

Ehkei, kerta perhettä ei kuvailla, eikä kotia kuvata.

Miksei, kun edeltäneissä viidessä osassa on keskusteltu kirjallisuudesta, taloudesta, poliitikasta ja Seppälän Emil-papasta, eli ei mistään mikä valmentaisi lukemaan esim. tämän:

Seppälä pinoaa olohuoneen pöydällä olevia syksyn kirjauutuuksia.

Juhan luona

Anal glube eli miten kirjallisuus mankeloi ihmisen

Juha Seppälä. Kuva: WSOY

Juha Seppälä kirjoittaa romaanissaan Routavuosi (WSOY, 2004) kirjallisuudesta muun muassa näin:

”Jotta kirjallisuudella ylipäänsä voisi olla jotain merkitystä, sen täytyy ilmestymisympäristössään näyttää kummalliselta, oudolta, vääränlaiselta. Sen täytyy törröttää, sen kulmia ei saa pyöristää eikä sitä saa liukastaa anal glubella, vaikka juuri sitä halutaan. Kirjan on oltava kuin kunnon mela; kun sillä penetroidaan, lukijan on tiedettävä saaneensa, on käveltävä pari päivää hankalasti.” (s. 139)

Ilselä-kirjablogin Minna kirjoittaa Juha Seppälän Mr. Smith -romaanista (WSOY, 2012) muun muassa näin:

”Mr. Smithin tyylissä on jotain kovin jylhää mutta ei vähääkään kaunista ja kylmää mutta ei vilvoittavaa, niin että lukijaparka tulee imaistuksi jäätävään pyörteeseen ja suppiloon, joka vie häntä eteenpäin, syvemmälle ja sisemmälle sen ytimeen, että nyt tajuan kaiken, mutta sitten suppilosta putkahtaa ulos ihan pöllämystyneenä. Kyllä, jokin liikahti. Jokin rasahti, joku huusi. Kirjallisuus mankeloi ihmisen, mutta jälkikäteen en osaa sanoa, miksi tai miten.”

wsoy.fi

Anal glube eli miten kirjallisuus mankeloi ihmisen

Some folks has a sleight for music and some ain’t

(kuva: quarterlyconversation.com)

You don’t pick ary guitar or banjer do ye?
No, Holme said.
If’n ye did I’d give ye one of them there rattles to put in it.
Rattles.
Them snakes rattles yander. Folks that picks guitar or banjer are all the time puttin em in their guitar or banjer. You say you don’t play none?
I ain’t never tried my hand at it.
Some folks has a sleight for music and some ain’t. My granddaddy they claimed could play a fiddle and he never seen one.
None of us never took it up, Holme said.

Cormac McCarthy, The Outer Dark (1968)

Some folks has a sleight for music and some ain’t