Oho! bob hund, maailman paras bändi?

bob hund saapui Suomeen 14 vuoden tauon jälkeen ja ilmeisen moni oli tätä paluuta odottanut. Parit encoret ja kieltäytyminen päästämästä yhtyettä lopettamaan ovat yleensä merkki innostuneesta yleisöstä, vaikken aiemmin sellaiseen Tavastialla olekaan törmännyt. Ja hyvin ruotsalaisten esiintyminen toimi, vaikka mikä voisi mennä pieleen kun soitetaan lastenmusiikkia aikuisille?

Biisejä kuultiin tasaisesti uran varrelta, ja mukana oli myös uusimman, tänä vuonna ilmestyneen Det överexponerade gömstället -albumin kappaleita. bob hundin paras puoli on, että se on täysin ainutlaatuinen. Kukaan ei kuulosta bob hundilta, eikä kukaan tee samanlaisia biisejä kuin bob hund. Siksi on tylsää, kun bob hund sattuu kuulostamaan joltain muulta yhtyeeltä. Tämän takia muutamat uuden levyn biiseistä – en ollut aiemmin kuullut kuin keikan aloittaneen Popsångin, joka on ihan ok perus-bobhundi – eivät vakuuttaneet.

Osasyy voi tietysti olla myös olla se, että ruotsalaisten uudella levyllä on myös uudenlainen soundi: selkeä, suuri ja yksinkertainen. Klassisen ja vanhan bob hundin soundi on ollut sellainen, että mahdollisimman pienessä tilassa pannaan tapahtumaan mahdollisimman paljon. Tämä puoli havainnollistui hyvin eilenkin lavalla, kun paikoin tuntui, että yhtyeen jäsenet soittivat ainakin kolmea eri biisiä, vaikka kyse oli vain bob hund -standardista.

Toinen bob hundille ominainen juttu on tekstien leikkisyys, ja on vaikea kuvitella, että touhusta saisi kaikkea irti, jos ei ruotsi taitu. Esim. loppupuolella keikkaa kuultu Hörlurar on kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellinen lastenlaulu, jonka teksti kertoo kuulokkeista ja niiden käytöstä. Toinen variantti samalla laarilla on pidempien lorumaisten tekstien biisit, joihin liittyy jokin juju: Det skulle vara lätt för mig att säga att jag inte hittar hem, men det gör jag; tror jag tai Folkmusik för folk som inte kan bete sig som folk ja miksei myös Bli aldrig som oss, bli värre!. Nämäkin kuultiin Helsingissä.

Tavastialla bob hund soitti melkein tai jopa 20 biisiä – sekosin laskuissa enkä löytänyt biisilistaa – ja kyseessä oli yksi pidemmistä keikoista, joita tuolla on tullut koettua. Se on hyvä, koska nokkelan musiikkinsa lisäksi bob hund on hyvää viihdettä. Erityisesti lämmitti Tralala lilla molntussin soittaminen, mutta toisaalta Stenåldern kan börja -levyn (2001) biisejä kuuntelisi mielellään myös enemmän. Kyseessä ei ole bob hundin paras levy, mutta itselle usein se rakkain.

bob hund on yksi pisimpään seuraamiani nykyajan yhtyeitä ja myös yksi läheisimmistä. Tällaisista lähtökohdista keikalle meneminen ei yleensä tuota kuin pettymyksen. Kuin varmistaaksen tämän, oli eilinen ensimmäisiä, jos ei ensimmäinen täysin tipattomasti nähty keikka. Silti – silti! – ei voi sanoa kuin, että bob hund toimi paremmin kuin useimmat muut samalle lavalle nousseet yhtyeet. Liekö kyseessä maailman paras bändi?

www.bobhund.nu

Mainokset
Oho! bob hund, maailman paras bändi?

The Shins, Death Cab For Cutie ja The National tappelivat, Midlake voitti

The Shins: Chutes Too Narrow
Vähän yleisempään tietoisuuteen Suomessa nousevien indie-yhtyeiden suosion luonteeseen näyttäisi kuuluvan muutama toistuva piirre. Asia tuli mieleen, kun kuuntelin hyvin vähällä rahalla hankkimaani The Shinsin Australia-sinkkua. Kyseessä oli jokseenkin paras ja melkein ainoa uudelleen kuuntelemisen arvoinen biisi kehutulta Wincing The Night Away -albumilta (2007). Nelisen vuotta sitten Australia tuntui soivan kaikkialla, ja vaikka se ja muutama muu levyn kappaleista ovat hyviä, ei albumi ole kuin keskiverto mallisuoritus.

The Shins oli onnistunut paremmin aiemmin (myös muuten kuin ”eka demo oli paras” -akselilla). Chutes Too Narrow (2003) oli kokonaisuutena paljon elinvoimaisempi ja ehjempi, vaikkei siltä ehkä voikaan nostaa esiin hirmuisia hittejä. Myös yhtyeen esikoinen, Oh, Inverted World (2001) sisältää paljon hyvää puhkikalutusta Natalie Portmanin New Slangin hehkutuksesta huolimatta. En ole varma, mutta muistelen ettei tästä puhuttu juuri edes Garden State -elokuvan ilmestymisen aikoihin, vaan vasta vuonna 2007, jolloin jokainen The Shinsiä käsitellyt suomalainen juttu tuntui alkavan sanoilla: ”Garden State -elokuvassa Natalie Portmanin esittämä…”.

Death Cab For Cutie: Transatlanticism
Vähän samanlainen kuvio liittyy toiseen jenkkibändiin. Death Cab For Cutie tuli täällä laajemmin tunnetuksi ok:n Plans-levynsä (2005) kuin paljon hienomman Transatlanticismin (2003) avulla. Niin monta hyvää biisiä kuin Plansillä onkin, tullaan se monen Death Cab For Cutieen tykästyneen parissa muistamaan vain levynä, joka johdatti yhtyeen aiempaan tuotantoon.

Ja vielä, samoja piirteitä voi nähdä myös The Nationalissa: Alligator (2005) oli todella hyvä, Boxer (2007) täysosuma ja High Violet (2010) vain yliarvostettu ja tylsä, perushyvä levy. Nationalin toki erottaa aiemmista, että siitä kirjoitetaan edelleen. Syynä tähän on suht tuoreen levyn lisäksi tietysti yhtyeen alituinen Suomessa soittaminen, joka myös erottaa yhtyeen edellä mainituista: kausikorttilaiset ovat esiintyneet Suomessa viidesti tasan kolmen vuoden sisään, jos kesäinen Ruisrockin keikka toteutuu suunnitellusti.

The National: Boxer
The Nationalia on ollut hauska verrata melkein samanikäiseen Midlakeen, joka jossain määrin myös sopii tähän maalailemaani kuvioon: esikoinen Bamnan and Silvercork (2004) oli mielenkiintoinen ja sitä seurannut The Trials of Van Occupanther (2007) häkellyttävä. Midlake ei kuitenkaan täydellisesti sovi pirtaan: sen arvostelumenestys- ja suurempaa yleisöä kosiskellutta levyä seurannut teos oli sekä tyyliä uusintava että tasonsa säilyttävä: pienin varauksin The Courage Of Others (2010) on aivan yhtä hieno kuin edeltäjänsä.

Midlakesta ei kuitenkaan ole kirjoitettu samoissa määrissä tai samoissa sävyissä (vai samassa hehkuttavassa sävyttömyydessä) kuin The Nationalista, vaikka yhtye on Suomessakin nähty. Toisaalta täällä käyminen ei enää ole oikein mitään.

Midlake: The Courage Of Others
The Shinsistä ei ole albumirintamalla kuulunut vuoden 2007 jälkeen. Laulaja James Mercer perusti tyhjänpäiväisen Broken Bellsin Danger Mousen kanssa ja käväisi Suomessakin viime vuonna Flow-festivaaleilla (hyvin mitäänsanomaton esiintyminen). Death Cab on tehnyt yhden melko huomaamattoman levyn Plansin jälkeen, seuraava tulee toukokuun lopulla. Yhtyeen jäsenillä on näppinsä pelissä monella suunnalla, mutta näistäkin merkittävin lienee laulaja Ben Gibbardin avioliitto näyttelijä-muusikko Zooey Deschanelin kanssa.

Veikkaan, että kuulemme The Nationalin jäsenten sivuprojekteista ennen Midlaken jäsenten.

The Shins, Death Cab For Cutie ja The National tappelivat, Midlake voitti

Näkymä Keskitaloon

Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo: Maan näkyjä

Meinasin kirjoittaa, että Joose Keskitalo on menneen ja kuluvan vuosikymmenennen tärkein kotimainen lauluntekijä, mutta se olisi ehkä liioiteltua, semminkin kun se kattaisi kaikki musiikintekijät. Ehkä trubaduuri olisi parempi, koska pelkäksi laulaja-lauluntekijäksi miestä on myös vaikea mieltää. Toisaalta: yhtä nerokkaan Ville Leinosen voi myös nähdä sekä trubaduurina että laulaja-lauluntekijänä. Niin tai näin, yksi on varmaa: jos menneen kymmenen vuoden jaksolta pitäisi muistaa vain muutama kotimainen artisti, on Joose Keskitalo yksi näistä ja ehkä se etummaisin.

Omalla kohdallani kaikki alkoi verrattain myöhään, eräältä kesäiseltä Helsingin keikalta, jonka sattumoisin ostin myöhemmin kasettina. Sen jälkeen Keskitalo on nähty yksin ja bändin kanssa, pubin nurkassa ja festareilla ja hyllyynkin on kerääntynyt jokainen hänen omissa nimissään (ja Kolmannen Maailmanpalon kanssa) julkaistu tuotos lukuunottamatta aivan ensimmäistä EP:tä, joka oli Keskitalon hovijulkaisijan Helmi Levyjen ensimmäinen julkaisu.

Kaikenlaista on miehen tuotoksista kirjoitettu ja usein hyvin positiiviseen sävyyn, negatiivisten kommenttien yleensä liittyessä enemmän tai vähemmän Keskitalon maailmankatsomukseen, mielipiteisiin ja laulujen tekstisisältöihin. Itselleni ei ole tuottanut ongelmia nauttia miehen biiseistä tai teksteistä niiden sisällöstä huolimatta, vaikkemme maailmankatsomusta jaakaan. Itseasiassa, mitä raamatullisempia ja hurjempia Keskitalon maalailut ovat, sitä enemmän ne yleensä kiinnostavat.

Vastikään julkaistu Maan näkyjä (2011) on saanut varmaankin ristiriitaisimman vastaanoton kaikista Keskitalon levyistä. Siihen on syynsä. Toisaalta se sisältää todennäköisesti heikointa miehen kynästä tullutta materiaalia ja on ehdottomasti huonoin albumi, joka Keskitalon nimissä on julkaistu (vaikka biisikokoelman arvioiminen albumina on ihan hölmöä). Toisaalta se sisältää hurjimmat ja reteimmät Joosen ja yhtyeensä revittelyt, päämäärättömät ja vain itsensä takia olemassa olevat jamit, jotka varmasti pelottavat suurinta osaa Keskitalon runotyttö-followingistä.

Lisäksi tarjolla on paljon livemateriaalia, joka tasostaan riippumatta on yleensä mielenkiintoisempaa kuin studiotavara, siis Keskitalon tapauksessa. Useampi miehen albumeista hipoo täydellisyyttä, mutta silti kuuntelen mieluiten hänen kahta livekasettiaan. Maan näkyjä sisältää vaihtelevan tasoista livekamaa, ja muutaman hienon luennan Harmaan Geton levyttämistä Keskitalo-biiseistä. Levy ei missään nimessä nouse edes omaksi Keskitalo-suosikiksi, mutta mieluummin kuuntelen sitä kuin suurinta osaa muusta uudesta kotimaisesta musiikista.

Veikkaan, etten Maan näkyjä -levyn sekä myös vastikään ilmestyneen Supon esikoisen lisäksi tulen hankkimaan kovinkaan monta tänä vuonna ilmestyvää kotimaista levyä. En ainakaan tänä vuonna.

Näkymä Keskitaloon