UU mama

Rätön ja Lehtisalon uusin levy UU mama (2010) on kokonaisuutena varmaan kaksikon heikoin. Ainakin mitä tulee biisimateriaaliin. Ja kuin sattuman sallivana poikkeuksena levyltä löytyy kaksikon melkein uljain hetki: Viisi ystävää -biisin ujeltava teema on kuin suoraan jostain kotimaisesta inkkarikalja-mainoksesta ja hyvä niin. Nimittäin toimii, biisinäkin, vaikkei siinä sen kummempia tapahdu. Mutta niinhän näillä, tai Rätöllä, tai Lehtisalolla, yleensä. Tai siis: ei yleensäkään.

Albumilla on kyllä kevyt ylijäämäfiilis. Itämeren aaveet tuntuu liikaa joltain Eleanoora Rosenholmin levyttämältä jutulta ja muutama muu biisi saman yhtyeen sessioissa hahmotellulta idealta. Ei sitä tietysti tarvitse ihmetellä: UU maman materiaali on äänitetty vuosina 2006-2010. Viiden vuoden aikana ehtii pyöritellä kaikenlaista musiikillista aatosta, etenkin nämä kaverit.

Rättö ja Lehtisalo: UU mama

Ei tarvitse olla huolissaan, jos Rätön tai Lehtisalon eri projektien lopputulokset hieman muistuttavat toisinaan. Toisilla koko ura on yhtä muutaman idean toisintamista. Sitä paitsi yksi UU maman kantavista voimista on sen välinpitämättömyys: popmusiikin teossa ei tarvita ohjenuoria tai dogmia, tarvitaan vain kyky tehdä triviaalista taidetta. Albumin aloituskolmikko haastaakin selvästi loppulevyn tarttuvuudellaan, kun taas jälkimmäisen puoliskon vaateliaisuus hymyilyttää. Jokin viimeinen potku tuntuu kuitenkin uupuvan.

Se mistä UU maman kohdalla sentään pystyy kiistattomasti nauttimaan, on itse tuote. Rättö ja Lehtisalo ja useimmat muista herrojen projekteista ovat kiistattomia todisteita siitä, ettei levymusiikissa ole kyse vain musiikista vaan musiikin ja sen tomumajan sekä siihen liittyvien härpäkkeiden pyhästä yhteydestä.

Tässä tapauksessa jopa CD-levy on onnistuttu kansitaiteella ja -lehtiöllä sekä mm. koteloon liimatulla tarralla valjastamaan laajentamaan herrain näkemystä siitä, mistä UU mamassa on kyse. Rättö ja Lehtisalo eivät edes ole tehneet kummia, vaan lähinnä pysyttäytyneet yksinkertaisessa.

Mainokset
UU mama

Nikulan Rauta-aika

Jos edellisessä postauksessa kaipailin Jee jee jeen rinnalle kotimaisesta vaihtoehtorockista kertovaa kunnon historiikkia, on sellaisen tarve metallipuolella vielä akuutimpi. Kotimaisesta metallista ei muutaman bändikirjan lisäksi liene kirjoitettu kuin Jone Nikulan Rauta-aika. Suomimetallin historia 1988-2002 (2002). Nikulan teos kun on suppea yleisesitys, jonka tekemisessä on painotettu luettavuutta sisällön kustannuksella.

Mikä ei tietysti tarkoita, etteikö sisältöä olisi. Stonesta ja Airdashista kuljetaan läpi 90-luvun ja päädytään 2000-luvun alkuvuosiin HIM:in, Niskalaukauksen ja vastaavien luo. Suomimetalli esitetään kertomuksena, jossa on selvä alku, johdonmukainen juoni ja hyvät henkilöhahmot. Nikulan kertomus ei kuitenkaan vakuuta tiedonjanoista saati laadunhaluista.

Jone Nikula: Rauta-aika
Esimerkki:

Kun teos käsitellee metallimusiikin ensimmäisten julkisten noteeraamisten aikoja Suomessa, muistutetaan monesti median ammattitaidottomuudesta: suuri yleisö ja sen joukossa lähinnä suomalaiseen ja ulkomaiseen keskitien rockmusiikkin tottuneet musajournalistit eivät esim. ymmärtäneet, että metallia on muutakin kuin speediä; sekä Nikula että haastateltavansa päivittelevät kuinka toimittajilla ei ollut kykyä nähdä metallin moninaisuus.

Itse muistuttaisin kirjan tekijöitä, että thrash metallissa on h-kirjan myös siellä t:n ja r:n välissä. Käsittääkseni tuohon aikaan – 80- ja 90-luvun taitteessa – thrash saatettiin kyllä kirjoittaa ilman ensimäistä h:taan. Jos näin todella oli, olisi Nikula voinut kertoa alkusanoissaan päätöksestään käyttää alkuperäistä muotoa – kirjan ilmestymisaikaan thrash oli nimittäin jo tukevasti vakiintunut tupla-h:lliseen muotoonsa.

Mitään varsinaista ongelmaahan tässä ei ole; vähän sivistymättömämpikin lukija tietää mistä on kyse. Ihmetyttää vain, kun metallipiirit ovat luoneet kuvan itsestään joukkiona, jossa uskottavuus on hyvin tärkeää. Helppoja tapoja menettää uskottavuutensa on tunkea thrashiin liian vähän hoota tai Megadethiin ylimääräistä aata.

Olen saattanut mennyt lukijana Nikulan – jota tituleerataan ilmeisesti juuri uskottavuussyistä reservin luutnantiksi – virittämään ansaan: vain hölmöimmät takertuvat tällaiseen loppujen lopuksi epäolennaiseen seikkaan, jonka tekijä voi, uskottavasti, kuitata vitsinä, ironialla tai ne-tietää-jotka-tietäällä. Ja oikeassahan hän on: se on epäolennaista.

Mutta myös uskottavuutta syövää – siitäkin huolimamatta että olen törmännyt Nikulaan ja tekemisiinsä lähinnä 2000-luvulla, jolloin katukredibiliteetti lähtökohtaisesti on ollut kysymysmerkki, kun partaäijän farkkurotsin selkämystä ovat koristaneet Kristian Meurmanin ja Ari Koivusen kuvat.

Mutta takaisin kirjaan, lyhyesti: trash ei ole ongelma, eikä myöskään Voivodin kirjoittaminen kahdessa osassa; voi vod sentään, kyllä on noloa. Kirja on päinvastoin lupauksensa pitävä, koska se alkaa disclaimerilla, jossa luvataan suppeahkoa esitystä suomalaisesta metallista. Näin melkein vuosikymmentä kirjan julkaisun jälkeen se tuntuu tosin lähinnä hyvin suppealta, mutta siksi se on miellyttävää luettavaa ja helppoa seurattavaa.

Bändeistä mukana ovat keskeisimmät, pääkaupunkiseudulla vaikuttavat ja ilmeisesti Nikulan henkilökohtaisesti tuntemat. Jutustelu onkin siksi rentoa, mutta toisinkin voisi olla. Kovin montaa yhtyettä kirjassa ei käsitellä ja vaikka olen seurannut 90-luvulla hyvin vähän musiikkijournalismia, on suuri osa Rauta-ajan sisällöstä tuttua: yhtyeet ovat hyvin yleiselle pinnalle yltäneitä.

Onkin ilmeistä, että metallista tarvittaisiin oma, jos ei nyt jeejeejeensä niin ainakin parastalapsillensa: kirja, joka niiden ilmeisimpien juttujen lisäksi käsittelisi sitä kaikkea muuta, joka ei yllä perhelehtien pinnalle asti. Tätä ”muuta” on sekä Rauta-ajan kattaman ajanjakson sivupoluilla että sen kattaman ajanjakson jälkeen. Varsinkin viimeisen kymmenen vuoden aikana metallikenttä tuntuu pirstaloituneen runsaasti eikä eri genrejen laidoillakaan ole jääty ilman taiteellista tai jopa taloudellista menestystä.

Näiden eri alagenrejen viidakon ansiosta myös pienimuotoisempi kotimainen pioneerityö – joka Rauta-ajan kirjoittamisen aikoihin tai sen tekijän silmin saattoi näyttää turhalta – on noussut arvoonsa. 90-luvulla marginaalisiksi jääneiden bändien vaikutus on näkynyt paremmin vähän viiveellä.

Rauta-aika on, puutteistaan huolimatta, ihan okei – pitkä ja pinnallinen lehtijuttu. Mutta tehkää nyt joku vähän laajempi, syvempi ja kattavampi teos. Metallihan on suomalaista kansanmusiikkia, ei luulisi julkaisijasta olevan kiinni tällaisen projektin toteutumattomuus.

Nikulan Rauta-aika

Jee jee jee, buu buu buu

Jonain päivänä ehkä kirjoitan jotain Indx:n levystä, mutta otsikko viittaa tällä kertaa samalla nimellä varustettuun kotimaisen rockin historiikkiin. Seppo Bruunin, Jukka Lindforsin, Santtu Luodon ja Markku Salon Jee jee jee. Suomalaisen rockin historia (1998) lienee kattavin ja paras aiheesta tehty teos, vaikka ei kai tuota kilpailua juurikaan ole. Suomen musiikin historian nelososa on hyvin taustoihin ja syihin paneutuva teos, mutta lähempänä musiikkitiedettä kuin vain historiasta kiinnostuneena välitän. Toisaalta on hauska seurata, mistä kaikesta ”suomalaiseen” musiikkiin on aineksia saatu ja otettu.

Piti alunperin moittia Jee jee jeen taittoa ja ulkonäköä, koska selaillessa tuli mieleen se Esa Saarisen toimittama lukiolaisille tai peruskoululaisille tarkoitettu filosofian oppikirja, jossa sisällöstä ei saanut – se ehkä oli tarkoitus? – mitään tolkkua, kun fontit, niiden koot ja värit vaihtelivat jatkuvasti muutenkin lennokkaassa taitossa, jossa lukemisnautintoa lisättiin sillä, että sai jatkuvasti arvailla missä teksti seuraavalla sivulla jatkuisi.

Mutta eihän Jee jee jeestä tähän ole. Paikoin näillä nelisilmillä on hankala lukea, kun tekstin taakse on tungettu harmaita kuvioita, mutta muuten teksti kulkee selkeästi eteenpäin – vaikka taitto yrittääkin olla 90-lukulaista. Paljon on kuvia ja kainalojuttuja (=listoja), mutta itse leipäteksti on pääosin ensiluokkaista, mitä sen näillä tekijöillä tietysti täytyykin olla.

En edes muistanut, kuinka laajalla skaalalla (ollakseen kotimainen rockhistoriikki) tekijät käsittelevät eri juttuja. Tämä näkyy paremmin, mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, mikä toisaalta saattaa johtua siitäkin, että ne kaikista merkityksettömimmät jutut eivät vielä ole unohtuneet sivulauseisiin. 70- ja 80-lukua käsitteleet luvut olivat paljon, sanoisiko virtaviivaisempia.

Jee jee jee. Suomalaisen rockin historia
Turhien sivulauseiden vähittäisessä  katoamisessa on toisaalta se vaara, että merkityksellinenkin ug-toiminta saattaa jäädä historiikista pois, vaikka esim. Jee jee jeen tekijöillä tätä ongelmaa ei juurikaan ole.

Eikä kovin marginaalisten juttujen tietysti edes kuulu olla suuresti esillä teoksessa, joka alkaa Bill Haleystä ja päättyy Rasmukseen. Mutta voisi olla jo aika kirjoittaa se toinenkin suomalainen rock-historiikki, jossa marginaali on keskiössä ja valtavirta sivulauseissa, jos sielläkään.

Sivussa enemmän tai vähemmän pysyttäytyvistä artisteista ja bändeistä on toki tehty jonkin verran kirjoja. Radiopuhelimet ja 22-Pistepirkko, myös Honey B. & The T-Bones ovat kurkotteleet kohti laajempia kansanpiirejä, ja ehkä siksi kirjatkin on tehty. Joitain yleisesityksiäkin on: Lindfors ja Salo ovat kirjoittaneet Helsingin undergroundista 60- ja 70-luvuilla, Matti Komulainen ja Petri Leppänen Turun vastaavasta. Tuoreempaa pääkaupunkiseudun marginaalimeininkiä käsitellään Viljami Puustisen This is USAssa. Myös jokin Poko Recordsin historiikki sivuaa useaa marginaaliseksi jäänyttä artistia, mutta ei tässä nyt ihan sitä haeta.

Miksi ei ole olemassa rockin marginaalia käsitteleviä kotimaisia teoksia? Punkillakin on – ainakin jossain määrin – omansa. Näkisin mielelläni rock-version teoksesta Parasta lapsille, vaikka siinäkin käsitellään paljon koko kansalle tuttuja artisteja. Punk oli toisaalta taannoin tapetilla laajemmin, kun se vietti ympäripyöreitä merkkivuosiaan; tuskin kannattaa väheksyä tällaisten merkitystä kustannuspäätöksiin.

Ongelmia on tietysti muitakin, ennen kaikkea se, että tänä päivänä musiikki tuntuu enemmän tai vähemmän pääsääntöisesti marginaaliselta. Bändejä ja esiintyviä sekä levyttäviä artisteja on varmasti enemmän kuin koskaan, mutta kovin suureksi yltäviä yhtyeitä entistä vähemmän. Tämä on tosin pelkkää näppituntumaa, tilastoistahan tuota voisi selvitellä tarkemmin.

Joka tapauksessa: ruohonjuuritason toimintaa on paljon ja useampi saa musiikkinsa muiden kuuluville kuin esim. 15 tai vain kymmenenkin vuotta sitten. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että paskaa on paljon enemmän kuin ennen, mutta myös sitä parempaa. Lahjakkaiden tai vain hyvienkin tekijöiden musiikki ei enää jää huomiotta siksi, ettei sitä saada muiden kuulolle.

Tasaisen hyvien ja ainakin lupaavien marginaaliyhtyeiden määrä onkin nykyisin suuri. Voi olla, ettei näistä suurimmasta osasta jää mitään kerrottavaa jälkipolville. Silti omasta hyllystä löytynee satoja, useampiakin hienoja levytyksiä, joiden tekijöiden fanikanta on laskettavissa muutamien käsien sormilla.

Musiikinkuuntelijana se on juhlaa, kirjantekijän kannalta tilanne lienee vähän eri: miten rajata suomalainen marginaalimusiikkihistoriikki – olettaen että halutaan tehdä kirja, joka on muutakin kuin tietosanakirjamainen hakuteos?

Tähän on tietysti paljonkin eri vaihtoehtoja, ja jokaisella on puolensa. Toisaalta ehkä vielä rajaamista suurempi ongelma on, kuka sen kirjoittaisi?

Jee jee jee, buu buu buu

Mustasta metallista, mutta ei kuitenkaan

Lähtökohta on hyvä: kirjassa musiikin, jonkin sen osa-alueen tai suuremman kokonaisuuden yhdistäminen johonkin laajempaan yhteyteen, esimerkiksi yhteiskunnalliseen liikkeeseen, on aina periaatteessa parempi kuin pelkkää musiikkia käsittelevä kirja. Tästä on sekä hyviä (esim. John Harrisin The Last Party) että huonoja (esim. kaikki teokset, joissa liian heppoisasti haetaan käsitellylle suurempaa merkitystä laajemman kautta) esimerkkejä.

Michael Moynihanin ja Didrik Söderlindin Kaaoksen ruhtinaat. Mustan metallin messu (Johnny Kniga, 2008, suom. Kai Latvalehto) asettuu jonnekin puoliväliin tällaista jaottelua. Norjalaisten blackmetalpiirien tai oikeammin muutamien siihen kiinteästi liittyvien henkilöiden toimia ruotiva teos ilmestyi alunperin 90-luvun lopulla. Se alkaa johdonmukaisesti, mutta uppoaa ikävästi puolivälinsä jälkeen syvälle mytologian ja aatetutkailun suohon.

Michael Moynihan & Didrik Söderlind: Kaaoksen ruhtinaat
Kaaoksen ruhtinaat ei ole ongelmallinen siksi, että se käsittelee näitä – mytologiat ja erilaiset aatteet ovat keskeinen osa kirjan aihetta. Satanismin, kansallismytologian, natsismin jne. perinpohjainen selvitys on haastava, koska se on jäsentymättömän kirjan kaikista jäsentymättömin osa. Lukijalle se jää vain aatteiden, mielipiteiden, outojen käsitysten ja kierojen tulkintojen sekamelskaksi.

Osasyynä on pakko pitää tekijöiden kieltäytymistä analysoida tai edes vain kommentoida haastateltaviensa lausuntoja. Toisaalta tämä on hyvä, koska kyllä tyhmempikin huru-ukot haastateltujen lausunnoista tunnistaa. Toisaalta huono, koska se olisi ehkä saanut tekijät huomaamaan, kuinka paljon mukaan on otettu liian helposti ohitettavaa materiaalia.

Kaaoksen ruhtinaiden keskiosa vaatii toimiakseen joko etukäteistietoa tai suunnatonta mielenkiintoa edetä hitaasti ja eri näkemyksiä rauhassa yhdistellen. Aihe on mielenkiintoinen, mutta Moynihanin ja Söderlindin tapa antaa osallisten itse esitellä se, ei ole paras mahdollinen. Kirjan loppu on taas parempi, vaikka se käsittelee kirjan aiheita kevyemmästä näkökulmasta – jos murhien ja vastaavien esittelyä kevyeksi kutsua voi. ”Tällaistakin on blackmetalliin liitetty” voisi olla kirjan loppuosan otsikko.

Alku onkin den svarte sirkelenin esittelyn kautta kirjan parasta antia. Lähinnä blackmetallin klassikkolevytykset tuntevana, olisi mielellään lukenut enemmän musiikista, mutta ehkä itse ilmiöstä saa paremman kuvan näin. Sen vain musiikkiin keskittyvän kirjan tehköön kuitenkin joku muu.

Kokonaisuutena teos on liian hajanainen ollakseen erityisen hyvä, mutta kiitosta voi antaa esimerkiksi hyvästä suomalaisesta esipuheesta, mielenkiintoisista liitteistä sekä runsaasta vaan ei häiritsevästä kuvituksesta.

Mustasta metallista, mutta ei kuitenkaan