SMiLE, you’re on camera

Brian Wilsonin SMiLE-albumin (2004) tekemisestä kertova dokumentti Brian Wilson – Beautiful Dreamer (The Making of SMiLE) (ohjaus David Leaf, 2004) ei ole erityisen hyvä elokuva. Se on kuitenkin mielenkiintoinen katsaus tapahtumiin, jotka johtivat ensin SMiLEn esittämiseen lavalla ja myöhemmin albumin julkaisukuntoon saattamiseen (tätä dokumentissa ei tosin käsitellä).
Beautiful Dreamer: Brian Wilson and the Story of SMiLE
Ote on aika klassinen: ensiksi käydään läpi Brianin henkilöhistoriaa, sitten The Beach Boysin alkuvaiheita, miehen keskittymistä pelkästään sävellys- ja äänitystyöhön, Good Vibrationsin ja Pet Soundsin (1966) merkityksellisyyttä. Yli puolet 110 minuutin filmistä käsitellään SMiLEa: ensin sen työstämistä 60-luvulla, sitten projektin keskeytymistä ja hylkäämistä.

Suuri osa dokumentin peräpuolesta keskittyy siihen, kuinka Wilson 1990-luvulla palasi esiintymislavoille. Tämä johti pikkuhiljaa vanhojen klassikoiden esittämiseen – mm. Pet Soundsia soitettiin yhdellä kiertueella – ja ilmoitukseen, että myös SMiLE tultaisiin esittelemään kokonaisuudessaan yleisölle.

Vaikka sitä ei siinä vaiheessa kokonaisuutena ollut olemassakaan.

No, tässä onnistutaan, ja Wilson yhtyeineen esittää albumin Lontoossa helmikuussa 2004. Ta-daa, happy end.

Dokumentin ongelma on sen neronpalvonta. Kyllä, Brian Wilson oli/on nero, ja kyllä, häntä on syytä palvoa (ja voisi palvoa enemmänkin). Dokumentille olisi kuitenkin ollut parempi vähän laajentaa näkökulmaansa.

Brian Wilson tässä moi!
SMiLE-projektin hylkääminen 1960-luvulla johtui varmasti monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Kiistattomin lienee Brian Wilsonin henkinen epätasapaino, mistä todistaa kutakuinkin koko hänen elämänsä 90-luvun puoliväliin asti (ja toki sen jälkeisetkin tapahtumat).

Kaksi muutakin väitettä nousee usein esille: että Brianin runsastunut huumeiden käyttö sekä muun yhtyeen, ennen kaikkea Mike Loven vastustus tappoivat SMiLEn. Aiempi kuitataan dokumentissa SMiLEn hovisanoittajat Van Dyke Parksin tokaisulla ”työtahti oli kova, eivät huumeet voineet olla ongelma”. Jälkimmäisestä kuullaan vain Wilsonin omasanainen todistus ”Mike hated it”.

Varmasti molemmilla oli vaikutusta asiaan, mutta etenkin Love-jutusta on kuullut niin paljon ristiriitaisia kertomuksia, että esimerkiksi toisenkin asianomaisen kanta asiaan olisi ollut kiva. Tai edes jonkun muun kuin Brianin – lauluntekijä kyllä kertoo avoimesti asioista, mutta kovin luotettavana kertojana en häntä lähtisi ainakaan kaikissa asioissa pitämään.

Dokumentin paras anti on sen loppupuolella. Kun SMiLEa aletaan työstää niistä vanhoilta keloilta löytyvistä osista, kun Wilson tunnistaa vanhoja pätkiä, joita ei ole kuullut 30 vuoteen, kun hän luo uusia osia ja kun hän onnistuu muodostamaan palasista kokonaisen pelin yhtyejohtaja Darian Sahanajan kanssa.

Jo kokonaisuuden kasaaminen on henkisesti rankkaa Wilsonille ja tilanne vain pahenee, kun yhtye alkaa treenata ohjelmistoa. WIlson käy ilmiselvästi läpi paljon rankkoja juttuja ja sellaisia muistoja 60-luvulta, joita hän ei välittäisi muistaa. Terapiaa, sanoisi joku. Pikkuhiljaa Wilson innostuu, muuttuu leikkisäksi ja, niin, jopa onnellisen näköiseksi.

SMiLEn esittäminen lavalla on tietysti asia erikseen, mutta kun Heroes and Villains saadaan kunnialla käyntiin ei Wilsonin olemuksesta paista muu kuin suunnaton onnellisuus. Melkein neljänkymmenen vuoden synnyttämisen jälkeen niin pitää tietysti ollakin. Tässä on Beautiful Dreamerin olemassaolon avain.

Mainokset
SMiLE, you’re on camera

Jos ei puista heilaa helluntaina

Helluntaihin on vielä aikaa, joten kaikki ehtinevät hankkia Puisen heilan seuraavaan mennessä.
Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat
Vaikka viime vuosina on julkaistu jonkin verran erilaisia kotimaisten outoilijoiden enemmän tai vähemmän unohduksiin jääneitä levytyksiä – ensisijaisesti tulee mieleen Johannan uusima Jaakko Kangosjärven erityinenerityinen Ihmeellinen luonto (1981) – tehtäneen myös nykyisin aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, vain pienten piirien tietoon jäävää musiikkia.

Edellisen vuosikymmenen kotimainen ykkösfolkkaaja on ollut Joose Keskitalo (jonka uusimmasta levystä kirjoitin maaliskuussa). Keskitalon rinnalle nostaisi mielellään Ville A.E. Suopajärven ja hänen Puiset Heilansa.

Suopajärvi vaikuttaa Riukupastori! -nimisessä yhtyeessä, jota en liiemmin ole kuullut, mutta joka näytteiden perusteella tuntuu asiallisen mielenkiintoiselta. Myös paljon äänekkäämmältä, sähköisemmältä ja vauhdikkaammalta kuin Suopajärven soolommat tekeleet.

Täytyy kiittää 267 lattajjaaHannua siitä, että sain kuullakseni Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat -esikoista, nimetöntä pikkukiekkoa vuodelta 2006. Harvoin kuulee vain neljänkään biisin julkaisuja, joissa jokainen sekunti on kohdallaan.

Lapland psychedelic folk” -kuvauksella myydyllä julkaisulla kuullaan tavallaan mies ja kitara, tavallaan kansanlauluja esittävä elektroninen, suhiseva trubaduuri. Vastaansanomattomasta makuuhuone-soittelu-fiiliksestä tulevat mieleen sekä maanmainio elektronaivisti Paanpa että edelleen tuntemattomuudesta nauttiva jyväskyläläistrubaduuri Wished I Was A Giant (jonka nimi on näppärä Guided By Voices -laina, ellette huomanneet).

Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat: Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat
Suopajärven ilmaisu tuntuu perinteiseltä, jos noiseksikin äityvästä folkista niin voi sanoa. Akustisen ja miellyttävästi surisevien sähköisten kielisoittimien takainen laulu kaikuu jostain muualta. Biisit ovat koruttomia aihioita, jotka vain yhtäkkiä puhkeavat kukkaan. Mielessä käy monesti pitkäikäiseksi mielenkiinnonherättäjäksi osoittautunut Pekka Streng.

On sääli, jos massat eivät koskaan kuule Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat -yhtyettä. Sen maanläheinen ja samalla avaruuteen kurkoittava ilmaisu uskaltaa kyseenalaistaa, mutta ei niin radikaalisti, että se karkoittaisi keskivertokyvykkään musiikista kiinnostuneen.

Itse asiassa Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat syöttää suurta yleisöä kädestään, jos se vain ymmärrettäisiin. Olen aivan varma, että Flygirl #616/666:n laulu- ja vihellysmelodia on lainattu CMX:ltä, niin kuin Kokapensaan alle -kappaleen laulumelodia on Apulannalta. En kuitenkaan aio tonkia näiden katalogia voidakseni todistaa väitettäni.

Mittatikulla katsottuna ne eivät tietenkään sitä ole, ja jos ovatkin, lienee se tahatonta. Eikä sillä ole edes mitään merkitystä. Sen ei kuitenkaan luulisi olevan haitaksi, jos jollekin ummikolle pitäisi Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat myydä – jokusen levyn CMX ja Apulanta on tässä maassa saanut myytyä.

Suosittelen silti vain Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat -yhtyeeseen tutustumista. Neljän biisin eponyymi EP on liki täydellinen folk-mitäikinä-levy, eikä niissä parissa muussa kuulemassani julkaisussakaan vikaa ole. Ne ovat vähän särmikkäämpiä ja vähän vähemmän yhtenäisiä, mutta mielenkiintoisia yhtä kaikki.

Jos ei puista heilaa helluntaina

Seuratkaa parhaita

Keskinkertaisista levyistä lätistään liikaa, hyvistä levyistä ei koskaan puhuta tarpeeksi.
The Scaramangas: Don’t Follow The Weak
Törmäsin kirpparilla pitkään ostolistallani olleeseen The Scaramangasin Don’t Follow The Weakiin (2007). Pari euroa köyhdyin ja rikastutin kokoelmaani yhdellä tämän vuosituhannen paremmista kotimaisista albumeista. (Ai miksi en hakenut sitä kaupasta, jos kerran sen halusin? Koska uusien cd-levyjen ostaminen jostain muualta kuin hyvästä alesta ei ole kiinnostanut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuosiin).

Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana on tietty julkaistu monia (kymmeniä, satoja?) hienoja kotimaisia levyjä. Mikä tekee Don’t Follow The Weakista erityisen on, että se – erona moneen muuhun hyvään levytykseen – todella on albumi, yhteinäinen teos. Lisäksi kevyesti psykedeelistä popia ja rockia ei näin klassisessa muodossa ole hirveästi Suomessa viime vuosina tehty.

Noin yleisesti ottaen sanoisin, että Sami Nissinen kiteyttää levyn hienouden hyvin desibeli.netin arviossaan. Kannattaa valita esikuvansa hyvin! Jos joku verrokkinimi vielä pitää nostaa esille, on se tietysti The Byrds. Folk-rock-rautalangan takia, tietty, mutta myös muuten. Don’t Follow The Weakin aloitusraita Exit Earth kumartaa ensisijaisesti Pink Floydille, mutta yhtä lailla siinä voi kuulla sukulaisuutta The Byrdsin Fifth Dimension-Younger Than Yesterday -ajan eskapismille.

Otetaan toinenkin arvio. Mikko Meriläinen kirjoitti Soundissa, että levyn ongelma on sen soundi. Mielestäni soundi on päinvastoin just eikä melkein. Ok, ymmärrän väitteen tasapaksuudesta, mutta levyllä ei kuitenkaan ole niin tasapäistävää yleisilmettä etteikö kuulija pinnistelemättä huomaisi sekä kappalemateriaalin että sovitusten rikkautta. Kuulihan Meriläinenkin sen.

Mutta mitäpä näistä, homma on simppeli. Hyviä biisejä, hienoja sovituksia, mainio toteutus. Lopputuloksena tasainen albumi, joka on vähemmän pinnistelty kuin useimmat Sister Flon poplevyistä (hienoja nekin, totta toki). Vaihtelua, yhtenäisyyttä. Eniten kai tässä kuitenkin viehättää se, kuinka perinteiseen tyylilajiin on perinteisin keinoin saatu näin paljon elämää.

Sääli, ettei yhtyeeltä ole tullut uudempaa materiaalia – ja tuleekohankaan koskaan. Don’t Follow The Weakin suurimmaksi osaksi säveltänyt ja sanoittanut Joonas Hakava vaikuttaa ainakin Poomassa, joka teki ihan hyvän esikoisen (ja ilmeisesti työstää sille seuraajaa). Ei se tätä kuitenkaan vielä voita.

Seuratkaa parhaita