WINING NOTIFICATION

Tulipa sitten sekin päivä koettua, että hankin Eppu Normaalin levyn. Tai oikeastaan useamman, tarkemmin sanottuna kuusi kappaletta. Jackpot-boksia (2009) kun sai Anttilasta huokeaan kymmenen euron hintaan. Saa varmaan vieläkin, monta viikkoa niitä siellä hyllyssä oli ja paljon.

Nimi on siis ironiaa, tahatonta kai kuitenkin.

Olin joskus ajatellut, että jos täytyisi hankkia Eppu-levyjä, ottaisin jonkun kolmesta ensimmäisestä albumista (niihin olen tutustunut, ne ovat pääosin varsin ok). En kokoelmaa, koska onhan niitä koko kansan viisuja kuultu jo kyllästymiseen. Kokoelmia 14 studioalbumia tehneellä yhtyeellä riittää. Jos oikein laskin, niitä on tullut kahdeksan (+ v. 1987 Poko-klassikko) ennen ostamaani Jackpotia.

On kaksi reppu-tuplallista hittejä (siis yht. 4 levyä) ja kaksi muuta hittikokoelmaa, sinkkukokoelma, kaksi b-puolia ja muita harvinaisuuksia koonnutta kokoelmaa sekä soolosinkkukokoelma. Kattavan tuntuinen kokoelmakattaus siis, jossa on epäilemättä päällekkäisyyksiä.

Pystyykö Jackpot tarjoamaan jotain, mitä muilla kokoelmilla ei ole? Kyllä, 101 biisin joukosta peräti 37 on sellaisia, joita ei löydy muilta kokoelmilta. Yksi selitys on se, että kakkos-repun ilmestymisen jälkeen (2003) on tullut kaksi uutta Eppu-albumia, joista ammentaa sisältöä Jackpotiin.

Sadan vuoden päästäkin (2004) edustaa Jackpotilla viidellä biisillä (eli liki puolet levystä) ja Syvään päähän (2007) kuudella (eli yli puolet levystä). Mukana on myös yksi livepotpuri vuodelta 2009.

Nämä poislukien tarjolla on noin pari tusinaa biisiä Eppujen katalogista, joita ei ole ollut yhtyeen aiemmilla kokoelmilla. Ihan ok saavutus, vaan ei kuitenkaan mitenkään hämmästyttävä määrä eikä todellakaan edes kohtuullisen hyvä syy maksaa Jackpotista täyttä tai alkuperäistä hintaa, joka käsittääkseni liikkui jossain neljän-viidenkympin paikkeilla. Vuosittain käsittämättömiä radiosoittomääriä saava yhtye (Eput olivat esim. vuoden 2010 soitetuin artisti suomalaisessa radiossa) ei tietysti tarvitse enää yhtään kokoelmaa, jossa on niitä hittejä. Jackpotilla ne on siivottu kuutoslevylle (”Radio”).

Nämä pari tusinaa biisiä, joita en siis ollut aiemmin kuullut, eivät juurikaan muuttaneet kuvaani Epuista. Aluksi oli vähän särmää, mutta nopeahkosti (n. 80-luvun puolivälissä) löytyi semmoinen oma juttu, jota on enemmän tai vähemmän jalostettu enemmän tai vähemmän onnistunein tuloksin sen jälkeen. Haaleata niinkuin ne farkkuasusteet, mutta myös soundtrack yhdelle Suomelle.

Kokoelman kuuntelu on ollut yllättävän kivutonta. Toki myös vähän tylsää. Oikeastaan ainoa korvaan särähtänyt kohta oli em. livepotpuri muutaman vuoden takaa: Kamat lujilla / Kaljanlanttauslaulu / Teen sinusta muusia (live 2009) on melkoista tuubaa. Yhtyeen itsensä mukaan tarkoitus oli kokeilla vieläkö livenäkin irtoaa vanhempi materiaali, mutta näitä vartenhan on ne treenikämpät ja tehtaat.

Tällaisilta boksi-julkaisuilta odottaa jotain enempää kuin huoltoaseman kasettikokoelmilta, siis oheistarjonnaltaan. Jackpotin mukana tuleekin vihkonen, joka alkaa Epen lässynlässyn-esipuheella. Epe käyttää sanoja kuten ”muhkea” ja ”onnistunut” ja ”valaisee viihdyttävästi” ja ”tehty kuunneltavaksi, ei unohdettavaksi kirjahyllyyn Seitsemän veljeksen ja venäläisten klassikoiden väliin”.

Terveisiä Tampereelle/Ylöjärvelle, kyllä noilla(kin) kirjoilla taitaa jatkossakin olla enempi käyttöä kuin Jackpotilla, vaikka Martti Syrjän kirjallisia harrastuksia esim. Shakespearen sonettisuomennosten parissa on tullut ihaillen seurattua.

Boksi on bändin itsensä kasaama. Pantse Syrjä on teemoittanut levyt ja ne kulkevat suht kronologisesti ja aika mutkattomasti, vaikka ajallisia hyppäyksiä onkin. Kansivihkosessa yhtye ”taustoittaa” biisejä, mutta tästä ei ihan hirveästi kyllä kostu. Vaan kaipa se vika on täällä päässä, kun taustoittamisen ymmärtää enempänä kuin vain anekdoottien kertomisena.

En tiedä julkaisemisesta mitään, mutta uskallan esittää valistuneen arvion, ettei kukaan Jackpotilla ole ainakaan päässyt rikastumaan. Siitä ei tekijöiden kannata syyttää kuin itseään. Esitän jälleen arvion: Jackpot ei anna useamman Eppu-levyn omistajalle oikein mitään. Vähän se antaa myös kaltaiselleni, yhtyeen radiomateriaaliin yliherkistyneelle ihmiselle, jolla ei Eppu-levyjä entuudestaan ole.

Vaikuttaa siltä, että v. 2003 julkaistu sinkkuboksi on ollut aika asiallinen paketti. Sillä oli kaikki vuosina 1978-1991 julkaistut Eppu-seiskat cd:llä ”alkuperäisissä” kansissaan. Siitä olisi kannattanut ehkä ottaa mallia Jackpotiin.

Tällaisen yhtyeen omia suosikkeja esittelevän, mutta vain vaivoin edukseen erottuvan Jackpot-kokoelman sijaan olisi ehkä kannattanut lyödä vaikka kaikki albumit yhteen lootaan. Se ei tekisi kuin vähän yli 150 biisiä, eli päässä laskien noin kymmenen levyä. Jokin valikoivampikin laatikko toimisi varmasti hyvin, etenkin jos kylkeen lyödään bonuksia ja hihanuotit, joilla tekee jotain.

Your e-mail address attached to ticket number 278511465896-6452 with serial number 3772-554 drew lucky numbers 3-14-18-23-31-45 which consequently won in the 1st category, you have therefore been approved for a lump sum pay out of US$ 1,000,000 (One Million United States Dollars) CONGRATULATIONS!!!

Mainokset
WINING NOTIFICATION

Mutiny #14

Mutiny #14

Lukekaa Mutinyä, se kannattaa!

Ai miksi? Koska Mutiny on paras suomen kielellä ilmestyvä musiikkiaiheinen aviisi. Uusin numeronsa tuli luettua kannesta kanteen melkein yhdellä istumalla – kuten tapana on ollut – vaikka noin puolet jutuista käsitteli artisteja, joista en ole koskaan kuullutkaan. Siihen eivät muut lehdet pysty.

Jos levyhyllyäni kurkkaa pikaisesti, taidan kuulua enemmän Rumban ja Soundin keskivertokohderyhmään – tai jopa Suen, jos ilmaislehdetkin lasketaan. Näitä en kuitenkaan lukisi kokonaisuudessaan edes uhattuna.

Rumbaa olen viimeiset vuodet käynyt lukemassa satunnaisesti kirjastossa. Joskus tarjolla on ollut hyviä (mutta pinnallisia/lyhyitä/ohuita) juttuja, ja arviosivuilta on tullut vilkaistua tiettyjen levyjen ja tiettyjen kirjoittajien arviot.

Rumban ongelma on omasta näkökulmastani sen ajankohtaisuus. Moni kirjoitus on motivoitu tuoreella levyllä tai Suomen-käynnillä tms. Se on tietysti ajankohtaiseen musiikkiin keskittyvän lehden tehtävä, mutta ei yleensä tuota kovin mielenkiintoisia juttuja. Saa nähdä, mitä uusiutuminen lehdelle tekee.

Pahimmat ajankohtaisongelmat on tietenkin Suessa, joissa tuntuu kerta kerralta olevan vähemmän luettavaa. Kävin taannoin läpi aika ison läjän nurkkiin kertyneitä Sueja, Rumbia, Soundeja ja muitakin musalehtiä. Kovin monta juttua en talteen näistä leikannut. Mutinyt on sen sijaan tallella kaikki.

Soundin ongelma on sen koko: ollakseen tarpeeksi iso, täytyy miellyttää tarpeeksi monia lukijoita ja/tai irtonumero-ostajia. En muista milloin Soundin kannessa olisi ollut joku itseäni edes etäisesti kiinnostava artisti. Sisällä sentään yleensä jotain pientä.

Soundilla on monta hyvää kirjoittajaa, jopa sellaisia joiden kuvittelisi helpommin sopivan muiden lehtien tekijöiksi. Näiden juttuja voi käydä lukemassa kirjastossa, eikä tarvitse tuntea vitutusta siitä, että on maksanut lehdestä, jossa on monisivuinen reportaasi siitä kuinka Nightwish tai Kotiteollisuus tai Iron Maiden tai mikälie on suunnitellut ryhtyvänsä uuden levyn tekoon.

Mutiny #14:n aiheeltaan tuorein juttu lienee raportti keväiselta Roadburn-festivaalilta, mutta muuten ajankohtaisuudella ei juuri ole väliä. Lehdessä on viihdyttävä ja informatiivinen reportaasi vuoden 2010 Puntala-festareilta. Jaska Filppula on kirjoittanut tapaamisestaan Rowland S. Howardin kanssa vuonna 1987. Lehden vanhin juttu taitaa olla Head of Davidin haastattelu vuodelta 1988. Hyvin tehdyt jutut mielenkiintoisista aiheista ovat aina ajankohtaisia.

Hyviä juttuja uusimmassa Mutinyssä riittääkin, ja lehti on paljon mielenkiintoisempi kuin #13. Kokokin tuntuu taas oikealta. Modernin Elämän 7-sivuinen haastattelu ja Kyklooppien Sukupuuton 11-sivuinen Amerikan kiertuereportaasi ovat hyviä esimerkkejä jutuista, joita ei missään muualla (paitsi ehkä jossain nettilehdessä?) julkaistaisi. Pitkiä, paneutuneita, stressittömiä, mielenkiintoisia, paljastavia.

Hyviä juttuja oli taas useampia. Atte Häkkisen tekemä Topias Tiheäsalon haastattelu ja kaksikon turina vapaasta improvisaatiosta sai kaivamaan Tiheäsalon Eyes of a Dead Lambin (Tyyfus, 2007) esiin. Hieno, mutta vaativa levy. Myös Jukka Nousiaisen (vain vähän sekava) jutustelu Atilla Grandpierren kanssa kiehtoi, enimmäkseen tietysti aiheensa takia. Pakko tutustua.

Mutinyn paras puoli on, ainakin minusta, että se esittelee itselleni tuntemattomia juttuja ja herättää kiinnostuksen. Joka kerta kun selailen lehden vanhoja numeroja, mieleen jää jokin aiemmin tsekkaamaton artisti, yhtye tai levy, joka tulee sen seurauksena tarkastettua. Tähän eivät muut lehdet oikein pysty.

Mutiny #14:ssa on hieno Sur-rur-”haastattelu”, jossa bändi kysymyksiin vastailun sijaan kertoo heille näytetyistä kuvista. Toimii! Myös 13th Floor Elevatorsin Sign of the Three Eyed Meniä käsittelevä pitkä, Iikka Korhosen kirjoittama arvio on ansiokas. Mukana myös aina hyvät levyarviot, joista välittyy ennen kaikkea rakkaus musiikkiin ja siitä kertomiseen – niin kuin tietysti kaikista lehden jutuista; innostusta saa asemoituneemmista lehdistä yleensä etsiä. Varjolevyarviot nauratti, mutta taisi vähän väsyttääkin.

Lukekaa Mutinyä, se kannattaa!

Uusin numero maksaa – kotiinkannettuna – naurettavat 7 euroa. Iloa riittää vessakäynneille useammaksi vuodeksi. Saattaa löytyä myös hyvin varustetuista levykaupoista/distroista.

Mutiny #14