Mutiny #9

Mutiny-kokoelmastani puuttunut #9 käveli vastaan muutamalla rahalla, joten tarjosin sille kodin. Lehti on syyskuulta 1996, mutta iästään huolimatta se imaisi odotetusti mukaansa. Janne Mäki-Turjan Japani-musiikkia käsittelevä kirjoitus oli oivallinen, vaikka luulen että sen vaikutus 90-luvulla aiheeseen tarkemmin perehtymättömille on ollut suurempi kuin tänään, jolloin hämärimmätkin jutut löytyvät melkein nurkan takaa netistä.

Weepikes-haastis oli iloinen yllätys. Rikollisen aliarvostettu yhtye, josta en ole erityisemmin juttuja nähnyt, johtuen ainakin siitä, että löysin yhtyeen pari EP:tä vasta muutama vuosi sitten. Myös Mother Goose -jututus tarjosi mielenkiintoista infoa, nykyisinhän yhtyeestä kirjoitetuissa jutuissa fokus on siellä, että levyjä on tehty jo mokomallinen, vuosia on mittarissa ja jostain syystä vielä tehdään musiikkia, vaikka se ei myy. Että miten ne jaksaa, oijoi.

Lehdessä lisäksi Pentti Dassumin Chokebore-juttu, Mutinyn ”brittipop”-opas, Submerged-haastattelu (lisää osia sarjaan unohtuneita/kadonneita Bad Vugum -yhtyeitä) ja verrattain paljon levyarvioita. Arvioista löytyi nopeallakin vilkaisulla ainakin pari-kolme levyä, jotkä täytyy hankkia kuulolle.

Mutta miksi lukea 15 vuotta vanhaa lehteä? Koska se tarjoaa edelleen enemmän kuin monet tämän päivän lehdistä. Sen sijaan, että käyttäisin aikaani huomatakseni, että nykylehdissä kirjoitetaan lähinnä mainosbudjetin omaavista artisteista, tai että niissä ei osata katsoa lainkaan taaksepäin (esim. Rumbassa kirjoitettiin keväällä, että Wrecking Queens on eittämättä Suomen uskottavin tyttöbändi, koskaan, ikinä..), voin lukea Mutinyä, jolla ei ole em. ongelmia, ja jonka tekstit ovat – kiitos näkemyksellisen Janne Mäki-Turjan – alati ajankohtaisia. Kuinka moni muu uskalsi vuonna 1996 sanoa, että Kemiallisilla ystävillä on käsissään avaimet suomalaisen rockin pelastukseen?

Mainokset
Mutiny #9

Glen Campbell: Ghost on the Canvas

Glen Campbell: Ghost on the Canvas

Olen vähän yllättyneenä seurannut Glen Campbellin uusimman, jäähyväiseksi suunnittelun Ghost on the Canvas -levyn (Surfdog, 2011) ympärillä vellonnutta keskustelua. Ei keskustelussa ole tietysti mitään outoa ollut, vaan siinä että sitä ylipäätään käydään.

Kas kun olihan Campbell silloin joskus jotain, paljonkin. Country-pop-tähti, joka ennen oman uransa nousukiitoa korvasi Brian Wilsonin! Tosin vain The Beach Boysin keikkakokoonpanossa, mutta kuulostaapa silti hienolta. Mm. Jimmy Webbin loistobiisejä lahjomattoman herkänpehmeään tapaansa esittänyt Campbell teki kovimmat juttunsa 1960- ja 70-luvuilla.

Alzheimeriin sairastunut ja siksi levyttämisen jättävä vanhus on toki kaiken huomion ansainnut, mutta ei sitä hirveästi pitäisi saada uran jälkimmäisen puoliskon perusteella. Campbell on tehnyt väsyneitä imitaatioita itsestään ja löysää hengellistä musiikkia liian monta levyllistä. Toki mies silti on armoton viihdyttäjä, jonka vähän uudemmatkin (lähinnä 80-luvun) livet pyörivät soittimessa ainakin silloin tällöin.

Ok, muutaman hajakuuntelun perusteella vuoden 2008 Meet Glen Campbell (Capitol) on asiallinen levy. Ilmeisesti tarkoituksena oli tutustuttaa mies nuoremmalle yleisölle. Campbell vetäiseekin levyllä Foo Fightersin, U2:n, Green Dayn ja Traviksen kappaleita muiden tulkintojen ohella.

Jossain määrin Ghost on the Canvas jatkaa samoilla linjoilla. Campbell tulkitsee mm. The Replacementsin Paul Westerbergin (jonka biisejä Campbell on laulanut aiemminkin), Jakob Dylanin ja Guided By Voices -kuningas Robert Pollardin biisejä. Monien muiden ohella.

Kyseessä on, vähän yllättäen, ihan hyvä levy, vaikka Campbell ei osaakaan luoda yhtä hyviä kappaleita kuin muut. Esim. Pollardin Hold On Hope, Westerbergin nimibiisi sekä Dylanin Nothing But the Whole Wide World ovat hienoja kappaleita, joista jokainen onnistuu naittamaan yhteen kirjoittajan ja tulkitsijan persoonallisuuksia.

Kappaleista, joihin Campbell itse on vaikuttanut, parhaimmalta tuntuu sekä tekstillisesti että musiikillisesti uraa summaava A Thousand Lifetimes. Se tuntuu käyttävän jonkun vanhan Campbell-biisin melodiaa, mutta en aivan saa kiinni mitä. Se, jos mikä sopii kappaleeseen, joka sulkee pitkän uran.

Osa Ghost on the Canvasista on mainiota tämän päivän kevyttä popmusiikkia, osa taas ikävän tylsää nuorille kuulijoille suunnattua vanhasetä-osastoa, joka ei tunnu rehelliseltä. Samaa vikaa oli osalla Johnny Cashin viimeisistä levyistä. Uskon toki, että Campbell ja tuottajana häärivä biisinikkari Julian Raymond ovat liikkeellä vilpittömin mielin, mutta kun ei se välity aivan just niin tänne asti.

Glen Campbellin suurimpia, miellyttävimpiä, persoonallisimpia piirteitä on ollut nimenomaan vilpittömyys. Oli kyse sitten nuoresta country-poppaajasta, keski-ikäisestä kasinoviihdyttäjästä tai ikääntyvästä uskovaisesta, lurauttaa jokainen Campbellin persoona asiansa kirkkaasti suoraan kuulijan tajuntaan.

Siihen verrattuna Ghost on the Canvas tuntuu paikoin jopa väkinäiseltä. Mikään Alzheimerin tai vain puhtaan kiinnostuksenkin innostama puhe mediassa ei ole pitkässä juoksussa niin hyvä myyntivaltti kuin artistin rehellisyys. Siksi en tule muistamaan Campbellin uraa sen viimeisestä levystä, jos Ghost on the Canvas sellaiseksi on jäävä.

Glen Campbell: Ghost on the Canvas

Crazy Horse

Crazy Horse: Crazy Horse

Crazy Horse tarkoittaa minulle ensisijaisesti yhtyettä Neil Youngin taustalta, tontilla jonka se hoitaa paremmin kuin muut Youngin kanssa soitelleet. Tiedän, että monet Youngin parhaista levyistä ei ole Crazy Horse -levyjä, mutta kukaan ei soita niin elävästi ja sielukkaasti (siis: laahaten, vähän miten sattuu) Youngin kanssa kuin Frank Sampedro, Billy Talbot ja Ralph Molina. Ja Danny Whitten, silloin joskus.

Ehkä siksi Young on julkaissut Crazy Horsen kanssa ainakin neljä live-levyä (ainakin myös Rust Never Sleeps on käytännössä myös live). Ja ehkä myös siksi on vaikea kuvitella Crazy Horse ilman Neil Youngia. Ei tietysti tarvitse kuvitella, kun kuuntelee levyjään. Ainakin Crazy Horsen eponyymi esikoinen vuodelta 1971 on kelpo, jopa hyvä rock-levy. Esim. I Don’t Want To Talk About It on ehkä onnistunein versio kyseisestä kappaleesta.

Koko ajan kuitenkin odottaa, että lauluraidalta kuuluisi tuttua narinaa, että soolo olisi matalamielinen yksinuottinen, ja että Crazy Horse ei soittaisi niin mukavan sovittelevasti.

Puhtaus on ehkä puoli ruokaa, mutta Crazy Horsesta se ottaa puolet pois. Kyllä, 70-luvun (country)rockiin viehtyneet saavat levysti varmasti paljonkin, eikä Crazy Horse huono levy olekaan. Se on ikävän varmalaatuinen. Olennainen osa Crazy Horsea on se kuulijassa syntyvä vähän vaivautunut olo, jonka aiheuttaa epävarmuus siitä, saako yhtye biisin soitettua kunnialla loppuun asti, vai hajoaako se matkalla. Kolisee, pätkii ja nykii, mutta kun se siitä huolimatta onnistuu välittämään jotain käsinkosketeltavan kaunista, ainakin minä olen onnellinen.

Crazy Horse on Neil Youngin kanssa se yläkouluikäinen, vähän jo ränsistynyt muusikko, joka ei useimpien standardien mukaan osaa soittaa kovinkaan hyvin. Harjoittelun sijaan se polttelee pilveä ja miettii, kuinka siistiä olisi. Usein se onnistuu, jotenkin, ilmaisemaan tämän saman kitarallaan, bassollaan, rummuillaan. Ilman Neil Youngia Crazy Horse on se rippilahjaksi soittimen saanut kaveri, joka tienaa kesälomarahoja soittamalla covereita häissä.

Se ei ole kovin mielenkiintoista.

Crazy Horse