Glen Campbell: Ghost on the Canvas

Glen Campbell: Ghost on the Canvas

Olen vähän yllättyneenä seurannut Glen Campbellin uusimman, jäähyväiseksi suunnittelun Ghost on the Canvas -levyn (Surfdog, 2011) ympärillä vellonnutta keskustelua. Ei keskustelussa ole tietysti mitään outoa ollut, vaan siinä että sitä ylipäätään käydään.

Kas kun olihan Campbell silloin joskus jotain, paljonkin. Country-pop-tähti, joka ennen oman uransa nousukiitoa korvasi Brian Wilsonin! Tosin vain The Beach Boysin keikkakokoonpanossa, mutta kuulostaapa silti hienolta. Mm. Jimmy Webbin loistobiisejä lahjomattoman herkänpehmeään tapaansa esittänyt Campbell teki kovimmat juttunsa 1960- ja 70-luvuilla.

Alzheimeriin sairastunut ja siksi levyttämisen jättävä vanhus on toki kaiken huomion ansainnut, mutta ei sitä hirveästi pitäisi saada uran jälkimmäisen puoliskon perusteella. Campbell on tehnyt väsyneitä imitaatioita itsestään ja löysää hengellistä musiikkia liian monta levyllistä. Toki mies silti on armoton viihdyttäjä, jonka vähän uudemmatkin (lähinnä 80-luvun) livet pyörivät soittimessa ainakin silloin tällöin.

Ok, muutaman hajakuuntelun perusteella vuoden 2008 Meet Glen Campbell (Capitol) on asiallinen levy. Ilmeisesti tarkoituksena oli tutustuttaa mies nuoremmalle yleisölle. Campbell vetäiseekin levyllä Foo Fightersin, U2:n, Green Dayn ja Traviksen kappaleita muiden tulkintojen ohella.

Jossain määrin Ghost on the Canvas jatkaa samoilla linjoilla. Campbell tulkitsee mm. The Replacementsin Paul Westerbergin (jonka biisejä Campbell on laulanut aiemminkin), Jakob Dylanin ja Guided By Voices -kuningas Robert Pollardin biisejä. Monien muiden ohella.

Kyseessä on, vähän yllättäen, ihan hyvä levy, vaikka Campbell ei osaakaan luoda yhtä hyviä kappaleita kuin muut. Esim. Pollardin Hold On Hope, Westerbergin nimibiisi sekä Dylanin Nothing But the Whole Wide World ovat hienoja kappaleita, joista jokainen onnistuu naittamaan yhteen kirjoittajan ja tulkitsijan persoonallisuuksia.

Kappaleista, joihin Campbell itse on vaikuttanut, parhaimmalta tuntuu sekä tekstillisesti että musiikillisesti uraa summaava A Thousand Lifetimes. Se tuntuu käyttävän jonkun vanhan Campbell-biisin melodiaa, mutta en aivan saa kiinni mitä. Se, jos mikä sopii kappaleeseen, joka sulkee pitkän uran.

Osa Ghost on the Canvasista on mainiota tämän päivän kevyttä popmusiikkia, osa taas ikävän tylsää nuorille kuulijoille suunnattua vanhasetä-osastoa, joka ei tunnu rehelliseltä. Samaa vikaa oli osalla Johnny Cashin viimeisistä levyistä. Uskon toki, että Campbell ja tuottajana häärivä biisinikkari Julian Raymond ovat liikkeellä vilpittömin mielin, mutta kun ei se välity aivan just niin tänne asti.

Glen Campbellin suurimpia, miellyttävimpiä, persoonallisimpia piirteitä on ollut nimenomaan vilpittömyys. Oli kyse sitten nuoresta country-poppaajasta, keski-ikäisestä kasinoviihdyttäjästä tai ikääntyvästä uskovaisesta, lurauttaa jokainen Campbellin persoona asiansa kirkkaasti suoraan kuulijan tajuntaan.

Siihen verrattuna Ghost on the Canvas tuntuu paikoin jopa väkinäiseltä. Mikään Alzheimerin tai vain puhtaan kiinnostuksenkin innostama puhe mediassa ei ole pitkässä juoksussa niin hyvä myyntivaltti kuin artistin rehellisyys. Siksi en tule muistamaan Campbellin uraa sen viimeisestä levystä, jos Ghost on the Canvas sellaiseksi on jäävä.

Mainokset
Glen Campbell: Ghost on the Canvas

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s