Hey ho, let’s Everett

Everett Truen Ramones-kirjan Hey Ho Let’s Go – Ramones. Ramonesin tarina (Like, 2007 on  seissyt hyllyssä pitkään. Poimin sen jostain alesta ja lukeminen jäi, koska Ramones ei ole hetkeen erityisemmin kiinnostanut. Äkkäsin vasta taannoin hyllyjä järjestellessä, kuka kirjan on kirjoittanut, ja pitihän se sitten lukea. Viime aikoina on tullut seurattua aika paljonkin Truen juttuja Collapse Boardilla. On tuntunut, että siellä tapahtuu jotain.

Kirja osoittautui varsin hyväksi, erityisesti koska True itselleen ominaiseen tapaan rakentaa Ramonesin tarinaa kertomalla jokseenkin kronologisesti, mutta samalla kommentoiden. Esimerkiksi: Jos joku Ramoneista puhuu läpiä päähänsä, True kyllä huomauttaa siitä. Jos jostain asiasta on useampia näkemyksiä, True kyllä antaa kaikille tilaa, mutta teilaa armottomasti turhimmat. Jos jonkun Truen kollegan arvio jostain Ramonesiin liittyvästä on typerä, True kyllä tuo sen esiin ja kyseenalaistaa samalla väitteen esittäjän ammattitaidon ja uskottavuuden. Vittuilua ja ilkeilyä riittää, ja True saa sen tuntumaan aiheelliselta. Eikä True päästä itseäänkään helpolla, vaan tirvaisee peilikuvaa tarvittaessa lujaakin.

Lopputuloksena on kirja, joka ensinnäkin kertoo Ramonesista olennaisen semmoisesta elämänkerturien ”alusta loppuun” -perspektiivistä. Samalla se on täynnä esseistisiä näkemyksiä Ramonesista. Näiden edellytyksenä on tietysti se, että True kykenee näkemään Ramonesin muutenkin kuin kronologisesti; hänen on pakko sekä välttää kliseitä että niitä yleisiä tapoja kokea Ramones.

Kaiken lisäksi Truen kirja on armottoman viihdyttyvä. Se ei puuduta niinkuin Joel McIverin orjallisen kronologiset kirjat, joissa on lukijana liikaa tekijän armolla: jos haluat lukea kirjan, sinun on pakko sietää McIverin pahimmillaan sietämättämön huonoja päätelmiä. Truen teos ei myöskään luota yksinomaan muiden sanomisiin, vaan osoittaa, että hänellä itselläänkin on sanottavaa, Ramonesista ja muusta.

Toki True päästää muitakin ääneen, usein sellaisenaan. Kirjassa on lukuisia erilaisia näkemyksiä, ja jää lukijan vastuulle päättää (joskus Truen avustuksella), kuka on lähimpäinä totuutta. Legs McNeilin ja Gillian McCainin Please Kill Me toimi samalla tavalla jo aiemmin, mutta Truen äänten runsautta on helpompi seurata – ne ovat vain osa kokonaisuutta, eivät sen tärkeimmät rakennuspalat.

Mainokset
Hey ho, let’s Everett

Smashing Pumpkins: Pisces Iscariot

Smashing Pumpkins on yhtye, josta en oikein osaa luoda selkeää mielikuvaa tai -pidettä. Yhtyeen parhaimpina vuosina en juuri kuunnellut musiikkia ja myöhemminkin kiinnostus on vain ajoittain kohdistunut tähän Billy Corganin keulimaan yhtyeeseen.

1990-luvun ensimmäinen puolisko oli yhtyeelle hyvä: Gish (1991, Virgin) ja Siamese Dream (1993, Virgin) ovat hienoja albumeja. Pidän myös Mellon Colliesta (1995, Virgin), mutta olen samalla ja samanaikaisesti sitä mieltä, että kokonaisuus on liian pitkä, ja että se kantaa pituutensa hyvin. Eli: harvemmin jaksaa kuunnella kokonaan, mutta kun niin tekee, ei aikaa tunnu käyttäneen turhaan.

Myös Adore (1998, Virgin) on hyvä, ja olisi vielä parempi, jos sen aloittava rymistely To Sheila sekä muutama muu levyä turhaan pidentävistä loppupään biiseistä olisi jätetty pois. Monet varmasti pettyivät levyyn, koska se tuli juuri Mellon Collien jälkeen, ja oli vähän erilainen eikä sillä ollut juuri hittejäkään. Minusta Adore on aina näyttänyt vain loogiselta osalta yhtyeen levyjen muodostamaa jatkumossa, ainakin siihen asti.

Adoren jälkeisistä levyistä en osaa sanoa. MACHINA/The Machines of Godin (2000, Virgin) olen kuullut, näin yhtyeen levyn kiertueella Helsingissä. Levystä ei ole muistikuvia, sen kuulemisesta on varmaan se 10 vuotta, mutta muistan että keikan aloittaneet pari-kolme syntikkavetoista biisiä sopivat oikein hyvin juuri siihen paikkaan. Myöhemmistä Smashing Pumpkins -levyistä ei ole havaintoja, tuskin tuleekaan.

Tältä pohjalta on vain loogista, että ensimmäinen hyllyyn asti päätyvä Smashing Pumpkins -levyni on vuonna 1994 ilmestynyt, B-puolia vasta kahden studioalbumin jälkeen yhteen koonnut Pisces Iscariot (Virgin). Se on hieno osoitus siitä, kuinka tasokkaita kappaleita yhtyeellä on ollut varaa heittää sinkkujen kääntöpuolille.

Pisces Iscariotilla myös kuulee (kuten tietysti monilla varsinaisista albumeista), kuinka laaja Billy Corganin vaikutekirjo on. Proge, metalli, pop ja rock sekä erinäiset muut musiikin muodot kaikuvat kivasti läpi. Eikä kyseessä siltikään ole mikään tyylihybridimonsteri, vaan ihan johdonmukainen kokoelma lauluja. Itse asiassa niin johdonmukainen, että Pisces Iscariot voisi melkein olla ihan oma albuminsa. Siihen ei ihan jokainen B-puoli-kokoelma taivu.

Kuuntelen siis ilolla tätäkin jämäkokoelmaa (myös Kentin vastaava B-sidor jne on mahtava nimenomaan kokonaisuutena), mutta täytyy kyllä vain ihmetellä yhtyeen soundia. Se vähän epäorgaaninen, ahtaan oloinen äänimaailma, joka kuuluu ennen kaikkea vauhdikkaammilla raidoilla… se kuulosti jo alkujaan vähän erikoiselta, mutta nyt se tuntuu paikoin vain vanhentuneelta.

smashingpumpkins.com

Smashing Pumpkins: Pisces Iscariot

Uusi Rumba, vanha Toinen vaihtoehto

Tänään luukusta tipahtanut (kiitos, kuka sen sitten kustansikaan) uudistunut Rumba ei loppujen lopuksi erityisen uudelta tuntunut.

Toki formaatti ja ulkonäkö on muuttunut, reippaastikin. Kannesta tuli mieleen enempi Parnasso tai Kanava kuin Rumba – onko se positiivista vai negatiivista lienee makuasia. Ulkoasu oli muutenkin selkeä, paikoin näyttäväkin, ja kuvat näytti pääosin tosi hyviltä.

Sisällöllisesti muutoksia on vähemmän. Paljon tuttuja palstoja (nousussa, kiitoradalla, kolumni, Nisse M, kysymys & vastaus), pari pidempää artistijuttua (Eini+Freeman ja Chisu, tietysti, sehän on joka paikassa just nyt) sekä laajahko arvio-osuus. Arvioita en ole yleensä lukenut erityisen tarkasti, nyt pisti silmään kirjava laatu hyvistä mitäänsanomattomiin. En muista mainittiinko ennen levy-yhtiöt arvioiden yhteydessä, nyt ei. Saatoin kaivata.

Mukana on uusiakin palstoja (soitinnurkkaus, kuukauden klassikkolevy, kuukauden musaelokuva, kulissien takana ja hittikaruselli). Ihan ok-kiinnostavia kaikki. Hittikarusellin toimivuus jatkossa riippuu kai aika pitkälti siitä, jaksaako puhujien lätinät kiinnostaa. Ero aikaisempaan biisiarviointiin on tietysti jonkinmoinen. Bassossa taisi olla vastaavanlainen biisi-/levyraati vaihtuvilla osallistujilla.

Uutta oli kai myös se, että livearviot oli pelkkiä kuvia, yhtä klassikkoarviota lukuunottamatta. Mikäs siinä, mutta kai sitä on niin vanhanaikainen, että lukisi lehdestä mieluummin tekstejä ja kattoisi vaikka sitten sieltä netistä niitä kuvia.

Parasta oli mittava musateollisuuden tilaa ruotinut kokonaisuus. Tämän jutun olisin ostanut, saa nähdä miten jatkossa nämä noin 16 sivua täytetään.

Summa summarum: tämän perusteella ei tule vieläkään tilattua. Lähinnä kai siksi, ettei musateollisuus-juttukokonaisuuden lisäksi ollut tarjolla kovin mielenkiintoista sisältöä (Musiikkitalo, Dum Dum Girls, Reckless Love, Kaiser Chiefs, M83, DJ Shadow jne.).

Tuntuu siis aika pitkälti samalta lehdeltä kuin ennenkin. Vanhan lehden alkupään rönsyily on vähentynyt, eli Rumba on nyt ainakin vähän linjakkaampi. Katsotaan kuitenkin vielä pari numeroa ja lyödään tuomio sitten vasta lukkoon.

Kerrotaan samalla, että hankin Toisen vaihtoehdon #231 (1/11), kun vasta nyt huomasin että siinä on Jussi Lehtisalon haastattelu. Euro meni, ja sain lukea pitkän ja polveilevan ja mukavan aiheettoman, vähän myös päättömän keskustelun musiikista ja sen semmoisesta. Pieni kurkistus Lehtisalon maailmaan, eikä levy-yhtiön promo-osaston ajatuksiin, vaikka tässä tapauksessa kyse voi tietysti olla molemmistakin.

Tuossa mitassa, noinkin editoimattomana ja polveilevana juttu ei varmasti olisi voinut ilmestyä missään muualla kuin pienlehdessä. Tuollaisilla jutuilla tuskin hankitaan kovin monta mainostajaa. Mainoksettomasta menosta tykkäävänä nostan hattua joka kerta, kun tehdään musakulttuurin eteen jotain pelkästä puhtaasta kiinnostuksesta aiheeseen.

Uusi Rumba, vanha Toinen vaihtoehto

Selfish Shellfish: Selfish Shellfish

 

Selfish Shellfish: Selfish Shellfish

Ostin kesällä kirpparilta Selfish Shellfishin nimettömän kasetin. Osoittautui aika hyväksi hankinnaksi, vaikkei hinta ollut kova (10 senttiä). Kyse on siis suomalaisesta vuosituhannen vaihteen molemmin puolin vaikuttaneesta Selfish Shellfishistä, ei samannimisistä ulkkisryhmistä.

Ensikosketus tähän vähintään erikoiseen yhtyeeseen on Riemu 2000-2005 -kokoelmalta (jolla on liuta muitakin turhan vähälle huomiolle jääneiden ryhmien biisejä). Riemu on myös julkaissut Selfish Shellfishin ainoan albumin, vuonna 2001 ilmestyneen Puutarhurin pikku apulaisen.

Tuota levyä en – kokoelmalta löytyvää nimibiisiä lukuunottamatta – ole kuullut juuri ollenkaan. Kasetillani – jonka muuten on julkaissut Kosmos-Kärsä Records vuonna 1997 – on muutama sama biisi (Marsu, Sairaan lihava kala, Myrkky) kuin levyllä, mutta en tiedä onko kyseessä samat versiot.

Selfish Shellfish koostuu Banana Split-, Mysterious Eggman– ja Tiger Junior -nimisistä taiteilijoista. Salanimien taakse kätkeytyvät Roosa Voima, Jussi Karjalainen ja Riku Mäkinen. Jälkimmäiset ovat ainakin työskennelleet graafisen ilmaisun parissa, Karjalainen on käsittääkseni tehnyt mm. Kometan A Strange Revelationin (2008, Megamania) ulkoasua. Kasetilla Eggman ei kuitenkaan taida vaikuttaa. Mukana ovat Bananan ja Tigerin lisäksi vokaaleissa Pinky Bubble sekä vierailevana Miss Piggy.

Musiikkinsa on mielenkiintoinen yhdistelmä mukamas-naivistista minimalisti-poppia ja mukamas-taiteellisia sanoituksia. Soittimina ei käytetä kuin jotain lelu-Casiota ja sen rumpuraitoja sekä jotain ksylofonin/vibrafonin kaltaista soitinta. Päällä kulkee kahden vähän erilaisen naisvokalistin vokalisointi. Ihan puhdasta, joskin vähän erikoisempaa poppia tämä on. Mielessä käy Tv-resistorin varhaisempi materiaali, soittimien takia Aksu ja Hassisen Kone, miksei vokaaleissa (ja tietysti eläimiä vilisevissä sanoituksissa) voi tietysti kuulla jotain samaa kuin Ultra Brassakin.

Kasetilla ei ole kuin 8 biisiä ja mittaakin alle 7 minuuttia per puoli. Lyhyydestä ja pienimuotoisuudesta huolimatta tästä on riittänyt pureskeltavaa nyt kesäkuun alkupuolelta asti. Edelläänkään ei osaa oikein sanoa muuta kuin että onpahan hieno, mutta arvoituksellinen julkaisu.

Täytyypä hankkia kuulolle tuo albumi.

Selfish Shellfish: Selfish Shellfish