Ne heikommat Sinatra- ja Pulp-opukset

Kirjoitin aiemmin Pete Hamillin hienosta, kirkkaasta Frank Sinatra -kirjasta. Olen sen jälkeen parhaimman taitoni mukaan yrittänyt samanlaisella intensiteetillä perehtyä Michael Freedlandin kirjaan samasta aiheesta. Frank Sinatra. Loppuun asti (Like, 1998, suom. Tarmo Haarala) on kuitenkin kaikkea sitä, mitä Hamillin kirja onneksi ei ole.

Freedland kirjoittaa Sinatrasta ikään kuin jälkikäteen, ikään kuin tietäen ja ikään kuin spekulointinsa vain huonosti peittäen. Hän on varovainen, turhankin, ja liian usein tulee fiilis, että itsekin pitäisi varoa jotain. Teksti on täynnä aineistoa, joka varmasti tyydyttää monen Sinatra-fanin kyltymätöntä yksityiskohtien tarvetta, mutta samalla detaljit hämärtävät teoksen kohteen. Sinatra oli sitä ja tätä, liittyi/yhtyi tähän ja tuohon, meni sinne ja tänne jne. Mutta oliko Sinatra muuta kuin näitä häneen liitettyjä attribuutteja, sitä Freedland ei osaa sanoa. Hamill osasi.

Toki teoksesta selviää olennainen, mutta ei se siitä erityisen hyvää kirjaa tee.

Sama ongelma vaivaa Mark Sturdyn teosta Truth & Beauty: The Story of Pulp (Omnibus, 2003). Vaikka aiheesta – Pulp 70-luvun lopulta 2000-luvun alkuun – voisi kirjoittaa ansiokkaitakin puolentuhannen sivun analyysejä, ei Sturdyn kirja kuulu siihen joukkoon. Mutta ei lähinnä fanin ominaisuudessa valtavaan kirjaprojektiin lähteneeltä nuorukaiselta moista ole aiheellista olettaakaan.

Olen varma, että popkulttuurihistorioitsijat osaavat nyt ja/tai tulevaisuudessa arvostaa tietoa siitä, mitä joku jonkun Sheffieldin lähiössä 80-luvulla soitetun Pulp-keikan jälkeen sanoi, mutta se ei tässä tapauksessa tee lukukokemusta erityisen nautinnolliseksi. Sturdyn aineisto on laaja (vaikka hän ei Jarvis Cockeria olekaan haastatellut), hän tietää paljon Pulp-historiasta, ja hän latelee faktoja, tapahtumia ja lausuntoja tiskiin niin kuin ei muusta tietäisi.

Esimerkiksi Pulpiin liittyvät tapahtumat ennen vuotta 1992 ovat olennainen osa saagaa, mutta olisi Sturdy voinut ne allekin 200 sivuun tiivistää. Kirjassa on niin paljon (samankaltaista) informaatiota, että kun sen vihdoin voisi olettaa pääsevän käyntiin parin sadan sivun jälkeen jossain vuoden 1993 kieppeillä, niin ei tietenkään käy.

Truth & Beauty on toisinsanoen informatiivinen opus, jota ei erityisemmin tee mieli lukea. Ikävä kyllä se on alansa – Pulpia käsittelevien biografioiden – suurin ja kattavin, tavallaan ainoa vakavasti otettava.

Ne heikommat Sinatra- ja Pulp-opukset