The Fearless Freaks

Klassiseen kysymykseen suosikkiyhtyeestä on vaikea vastata, kun sellaiseksi haluaisi eri syistä aina nimetä useamman. The Flaming Lips lienee ehkä kuitenkin useimmiten lähellä sitä, ja aivan yksinkertaisesta syystä: mikään toinen yhtye ei livenä ole onnistunut tuottamaan samanlaista avutonta hyvän olon tunnetta, täysin yllättäen ja pyytämättä tulevaa euforiaa. Asia tuli mieleeni, kun katselin yhtyeestä kertovaa The Fearless Freaks -dokumenttia (2005).

Vaikka The Flaming Lips ja sen vaiheet ovat tuttuja, ja vaikka yhtyeen tuotteliaisuuteen eri saroilla on tullut kiinnitettyä huomiota aiemminkin, oli jopa hieman yllättävää, kuinka duracell-pupu Wayne Coyne lopulta todella on. Saman johtopäätöksen on tietysti voinut tehdä seuraamalla miestä Twitterissä: vähän väliä viestien aiheena on jokin uusi biisi, video tai yhteistöprojekti, jota mies on tekemässä.

The Fearless Freaks (jonka voi katsoa esim. Vimeossa tai SnagFilmsissä) on mainio dokumentti. Se näyttää mielenkiintoisesti, kuinka perhekeskeisiä miehiä Coyne ja Steven Drozd ovat. Molempien lähipiiri on rikkonainen, sisaruksia on vankilassa ja huumekoukussa jne, mutta silti tai siksi ei tunnu ollenkaan päälleliimatulta, kun Coyne istuu äitinsä kanssa talon rappusilla juttelemassa tai Drozd isänsä kanssa olohuoneessa soittamassa – sillä lailla liimatulta kuin niissä dokumenteissa, joissa perhe käy kiertueella takahuoneessa, ”koska ollaanhan me aika läheisiä”.

Coyne asui elokuvan kuvaamisen aikoihin samalla alueella, jossa oli kasvanut (ja asuu käsittääkseni edelleen, mutta vähän uudemmassa ja erikoisemmassa talossa). Siis ihan tavallisella asuinalueella Oklahoma Cityssä: alueella, jonka tavallisuuteen kuuluu poliisien jatkuva vierailu, monenvärinen heikosti elämässään menestyneiden armada jne. Vaikea kuvitella ketään muuta jos nyt ei aivan miljardööriluokan, mutta oletettavasti hyvin musisoinnillaan toimeen tulevan levy- ja lavatähden asumassa vanhoilla kulmillaan, jos ne eivät satu olemaan vähän fiinimpiä: eikö tähdeksi tulemisen yksi keskeinen motivaattori ole päästä pois sieltä roskaväen joukosta, jonne syntyi?

Samanlaista välittömyyttä Coyne heijastaa kaikessa tekemisessään. Hänen ja hänen faniensa välillä ei ole aitoja: viimeksi tammikuun puolessavälissä pystyi Twitterin kautta seuraamaan, kuinka Coynea syntymäpäivänään muistaakseni Kaliforniasta asti onnittelemaan ajaneet kolme nuorukaista saivat osallistua päivän menoihin täysjäseninä, ja yöpaikkakin löytyi Coynen koti- tai studiosohvalta. Coynella tuntuu aina olevan aikaa, ja mihin sitä aikaa riittääkään!

Koko The Fearless Freaks -elokuva on, historiaoppituntinsa lisäksi, tietysti osoitusta The Flaming Lipsin muuntautumiskyvystä ja ennen kaikkea Coynen mielettömästä työteliäisyydestä. Älkää käsittäkä väärin: Drozd, Michael Ivins, hovituottaja Dave Fridmann ja lukuisat muut yhtyeessä ja sen ympärillä vaikuttaneet muusikot ovat kaikki kantaneet painavat kortensa kekoon. Silti yhtyeen primus motor on melko yksiselitteisesti Wayne Coyne: hän ei vastaa asioista yksin, mutta yksin hän kantaa vastuun kokonaisuudesta. Hyvä esimerkki tästä on Christmas On Mars -elokuva (2008), jota Coynen nähdään tekevän dokumentissa: vaikka mukana on koko yhtye ja kaikki tuttavat, on kyse Coynen elokuvasta. Toinen esimerkki: Coyne roudaa kamoja lavalle ennen keikkaa aivan kuin kuka tahansa aloittelevan yhtyeen laulaja. Aivan kuin paikalla ei olisi roudareita sitä tekemään.

Kun ei osaa pysyä paikoillaan, olla tekemättä jotain.

Sitten Coyne laittaa elokuvansa koko yhtyeen nimiin; soittaa The Flaming Lips -keikan.

Vaikea olla arvostamatta.

The Flaming Lipsin perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Kun punk joitain vuosia sitten vietti samoja pyöreitä, oli kuhina hautausmaalla melkoinen: hyvistä syistä jo unohdetut artistit nousivat kertomaan millaista se silloin oli. Coynen ja kumppanien ei tarvitse liiemmin katsoa taaksepäin. Heillä on tulevaisuus yhä edessään: julkaisu toisensa perään osoittaa, ettei Coynelta tai luottokaksikkonsa Drozd & Ivins ole vielä antaneet kaikkeaan.

Kannattaa muuten vilkaista Pitchfork.tv:ssä esitettävä The Soft Bulletin -minidokkari, vaikka ei albumista niin välittäisikään. Se valaisee mielenkiintoisesti sekä levyn tekemistä että yhtyeen tapaa luoda musiikkia, tekstejä ja videoita ylipäätään.

Ja jos sattuu tulemaan vastaan, kannattaa kuunnella Drozdin soololevy The Heart Is a Drum Machine (2011). Levy on kai vain saatavilla digitaalisesti. Se on samannimisen dokumentin ääniraita, mutta hyvä yhtä kaikki. Levy tuntuu kauhean tutulta, koska se pyörittelee samanlaisia ellei jopa aivan samoja teemoja kuin jotkut The Flaming Lips -tekeleet. Tavallaan se on dokumentti sellaisesta Lips-musiikista, johon Wayne Coyne (tai sen puoleen Michael Ivins) eivät vielä ole koskeneet. Ehkä siitä siksi puuttuu jokin pieni taika, pelottomuus, vaikka lopputulos aivan mainio onkin eikä edes erityisen konventionaalinen.

Eli: Coyne varmasti pärjäisi ilman Drozdia, mutta toivottavasti sitä ei tarvitse koskaan todistaa.

Mainokset
The Fearless Freaks

bob hund: Det överexponerade gömstället

bob hund: Det överexponerade gömstället

Olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, että viime vuonna turhan vähälle huomiolle jäänyt bob hund -albumi Det överexponerade gömstället (2011) on ruotsalaisten kunnianhimoisin ja komein albumi. Ja nimenomaan albumi, koska mitään irtobiisejä levyltä ei kannata lähteä luettelemaan, vaikka mainioita sellaisiakin loistoalbumilla on oltava. (bob hundille ominaisesti levyn sinkkujulkaisut, Popsång (mot min vilja) sekä nimibiisi, ovat erinomaisia).

Levyn vahvuus on sen ennakoimattomuus. Tyylillisesti se poikkeaa edeltäjistään, jopa niin että kun kuulin kappaleita ensimmäistä kertaa viime kevään Helsingin keikalla, en voi väittää olleeni erityisen vakuuttunut. Mutta levyn tehokuuntelu on, tietysti, sekä paljastanut että keikkasovitukset ovat olleet varsin erilaisia kuin levyltä löytyvät että paljastanut bob hundista aivan uusia puolia.

Det överexponerade gömstället on monessa kohtaa yllättävän rauhallinen, jotenkin pohtiva ja ajatuksella etenevä. Siltä tuntuu puuttuva sellainen räjähtelevä leikkisyys, joka määrittelee yhtyettä niin monesta aiemmasta kohdastaan. Albumi on tavallaan jopa kamalan vakava, ihan kuin bob hund yhtäkkiä olisi alkanut tehdä aikuisten musiikkia aikuisille.

No, ei tietysti niinkään. Levyllä soi ihan sama bob hund kuin ennenkin, mutta sellaisella vakuuttavuudella, ettei ennen moista. Nyansseja on paljon ja älykkäät tekstit pääsevät oikeutetusti etualalle. Spontaaniuden tunne ei silti ole kadonnut mihinkään: eihän joku Stumfilm, Popsång (mot min vilja) tai Lite av varje för ingen voi olla pelkän järkeilyn tulosta.

Pidin Folkmusik för folk som inte kan bete sig som folk -levystä (2009) todella paljon (olin ilmeisesti suunnilleen ainoa), mutta tämä uudempi on vähintään yhtä hyvä, ja aivan eri syistä. Det överexponerade gömstället tuntuu heti kättelyssä hurjan kestävältä, ja sillä tavalla vaikuttavalta, että on aivan loogista, ettei Martin Kann keksinyt kansi-ideaa.

bob hund: Det överexponerade gömstället

My First Period (NSFW)

Usein kuulee varsinkin vinyyli-ihmisten valittelevan kuinka CD-levyissä on kansitaide onnetonta. Monta kertaa onkin, varsinkin alunperin vinyylillä ilmestyneissä levyissä; olisi kai typerää olettaa, että LP-kokoiseksi suunniteltu kansi välittäisi saman alle kuudesosan koossa? Nykyään tätä ongelmaa ei samassa määrin ole, kun kansien lähtökohta on yleensä CD-koossa, mutta kyllähän iso aina näyttää paremmalta.

Harvemmin levyn kansi kuitenkaan kuvaa sisältöä erityisen osuvasti. Toki sitä mielessään synnyttää merkityksiä vaikka minkälaisen kuvan ja musiikin välille, mutta vain toisinaan osutaan naulan kantaan – niin että jo kansitaiteen nähtyään tietää mitä tuleman pitää. (OK, kyllähän bulkki-huoltisiskelmä ja vastaavat kansalliset erikoispiirteet näkyvät kauas).

Näin kävi My First Periodin Yes, Torture Here -kasetin (Sideffect & Rabbit ILSN, 2009) kanssa. Kasetti on pakattu VHS-koteloon, joka on koristeltu mm. erilaisin aikuisviihdekuvin. Ei mitään perinteisintä pehmoilua, vaan nahkaremmejä, nyrkkejä ja sen sellaista. Mukana on myös erinäisiä seuranhakuilmoituksia (mm. ”52 v. posliini herkku perse Espoosta haluaa tulla arkiaamuisin luoksesi lääkärileikkeihin, tutkimuksiin, perseen poraukseen” ja ”Haluaisin, että nussisit kiimaista persettäni, piiskaisit sen punaiseksi, imettäisit kulliasi ja kusisit päälleni. Pk-seutu. Mikko, puh. 050-505X XXX. Huom! Ei rahasta, vaan himosta!”).

Kasetti on kiinni kotelossa kahdella ruuvilla, eikä muuta kannata sanoakaan. Suosittelen.

etukansi
takakansi
sisältö
ruuvit

www.myspace.com/myfirstperiod

My First Period (NSFW)