Jim DeRogatis, osa 2

Muutama sana vielä Jim DeRogatisin Milk It! -kokoelmasta, jonka ehdin vihdoin lukea loppuun. Kirjan loppuun oli säästetty sen parhaat palat:

Pari-kolme hienoa R.E.M.-juttua, joista (viimeistään) pitäisi selvitä, miksi kyseessä on hieno ja tärkeä bändi. Osio edelläkävijöitä käsitteleviä juttua; osio tyhjästä hypetettyjä ja huijauksia käsitteleviä juttuja; osio erikoismiehiä, friikkejä ja nörttejä käsitteleviä juttuja; ja osio kirjan muusta tarjonnasta poikkeavia juttuja, joissa mm. summataan ”vaihtoehto”vuosi -94, käydään The Rock and Roll Hall of Fame and Museumissa ja tehdään selkoa läski-rockista.

Erityisesti Hall of Fame -jutun lukemista suosittelen kaikille, erityisesti niille jotka ovat ajatelleet jostain syystä Clevelandin museossa käydä. DeRogatis osoittaa pienin vedoin, kuinka naurettavia, suhteellisia ja kaupallisen valikoivia, suoraan sanoen epäkiinnostavia tällaiset ”kunnianosoitukset” ovat.

Myös läskijuttu oli kiinnostava: itsekin painoa kerryttänyt DeRogatis esittelee keskeisiä lihavia muusikoita ja heidän tekojaan, ja osoittaa samalla kuinka visuaaliseksi muuttuneen alan kauneusihanteisiin ei voi mahtua ylimääräistä rasvaa – tai sen puoleen liiemmin juttuja ihanteiden ulkopuolelta.

Ehkä paras teksti oli silti miehen yhteenveto vuodesta 1994. DeRogatis kysyy kysymyksiä, joita jokaisen musiikista kirjoittavan kannattaisi kysellä jokaisen vuoden jälkeen, niin ettei vuosi toisensa perään tarvitsisi lukea samanlaisia juttuja pohjimmiltaan samanlaisista ja yhtä yhdentekevistä artisteista, jotka mukamas ovat tärkeitä.

DeRogatis penää vain kriittisyyttä, ja yhä vain sitä kaivataan enemmän. Rock ei tarvitse pelastajia, koska se ei ole kuollut; se tarvitsee ihmisiä, jotka ymmärtävät panna sivuun ne, jotka sellaista väittävät.

Miehen nettisivuille on muuten koottu kaikenlaisia kirjoituksia. En ole niihin tutustunut, mutta antanevat jonkinlaisen kuvan miehen tyylistä. Ja pääkaupunkiseudun kirjastoista löytyy Milk It! ja muutama muukin DeRogatisin kirja, kannattaa kokeilla.


jälkikirjoitus 22.5.: Jim DeRogatisin sivuilta löytyy näemmä tuo Hall of Fame -juttu.

Mainokset
Jim DeRogatis, osa 2

John Robb: The Nineties. What the F**k Was That All About?

Brittijournalisti John Robbin kasaama Punk Rock. An Oral History -kirja (2006) oli muistaakseni aivan asiallinen, joten tartuin mielenkiinnolla miehen aiempaan, aiheeltaan vähän innostavampaan teokseen. 1990-lukua ja sen musiikkia, kulttuuria ja ihmisiä käsittelevä The Nineties. What the F**k Was That All About? ilmestyi vuonna 1999. Rakenteeltaan kirja on kuin artikkelikokoelma, ja se sisältääkin jonkin verran aiemmin eri lehdissä julkaistuja juttuja.

Robbin lähtökohta 90-lukuun on ihmettelevä. Edeltävät vuosikymmenet voi hänen mukaansa helposti määritellä (The Swinging Sixties, the trashy Seventies, the money-grabbing Eighties), mutta ysäriä ei. Se oli niin paljon kaikkea, niin monta eri juttua. Ja olihan se niinkin. Uskon kuitenkin, että Robbin väite on vain näköharha, joka johtuu siitä että hän oli sekä ajallisesti että fyysisesti liian lähellä kuvailemiaan asioita. Yhtä hölmöä kuin määritellä yhtä vuosikymmentä jonkinlaiseksi, on väittää ettei se ole mahdollista toisen vuosikymmenen kohdalla.

Robb kattaa aikamoisen valikoiman aiheita, alkaen Berliinin muurin murtumisesta. Mukana on keskeisiä 90-lukulaisia juttuja: Nirvana, brittipop, New Labour, Blur vs. Oasis, trip hop, festarit, grrrl power, acid house, Madchester, Ibiza, ladismi, poikabändit jne jne. Näkökulma on monessa kohtaa tukevan peribrittiläinen, vaikka Robb liikkuu myös saarivaltakunnan ulkopuolella. Hän ottaa esille suunnilleen jokaisen vähänkin merkittävän 90-luvun ilmiön, liikkeen, musiikkityylin ja bändin, ja toden totta, ei niistä synny kovin kummoista synteesiä (paitsi että ne ovat ysäriä).

Robbin kokoelmasta ei kuitenkaan ole kovin erityiseksi lukukokemukseksi. The Nineties toimii kyllä johdantona aiheisiinsa, jos ne eivät ole entuudestaan tuttuja. Mutta jos on sattunut joskus lukemaan edes jotain esimerkiksi brittipopista, ei Robb pääse yllättämään. Sen suhteen esim. John Harrisin The Last Party (2003) on paljon parempi ja kattavampi teos, mutta se ei tietenkään ole Robbin syy.

Toinen mieleen tullut kirjoittaja on Jim DeRogatis. Chicagolaisen DeRogatisin niin ikään 90-lukua käsittelevässä kirjoituskokoelmassa Milk It! (josta kirjoitin aiemmin) on useita brittipoppia ja muita vuosikymmenen ilmiötä käsitteleviä juttuja. Ne ovat Robbin kirjoituksia parempia, ja se alkaa jo olla vähän Robbinkin syytä. Amerikkalaisena DeRogatisilla on etunaan etäisyys, ja hänen tapauksessaan se tarkoittaa ennen kaikkea terveen kriittistä välimatkaa. Sitä ei Robb kohteisiinsa tee tai osaa tehdä, todennäköisesti koska oli itse kokemassa niitä asioita, joista hän kirjoittaa.

Se onkin Robbin pieni etu: hän voi kertoa meille miltä se tuntui, DeRogatis taas mikä merkitys sillä oli.

John Robb: The Nineties. What the F**k Was That All About?

Alex James: Bit of a Blur

Alex James on Blurin kolmanneksi tunnetuin jäsen, Damon Albarnin ja Graham Coxonin jälkeen, ja ennen sitä rumpalia. James saattoi kuitenkin olla yhtyeen kovin bilettäjä, kokkelinokka ja naistenmies. Ainakin näin päätellen hänen omaelämäkerta Bit of a Blurin (Little, Brown, 2007) sisällöstä.

(James ei muuten ole Blurin lisäksi ollut erityisen aktiivinen musiikin saralla, ainakaan jos vertaa Albarniin ja Coxoniin. Hän on soittanut ja työskennellyt muutamien nimekkäidenkin artistien kanssa, mutta ei niistä juuri kannata puhua. Sen sijaan hän on palkittu juustontuottaja.)

90-luku oli Jamesille kiihkeää, sex drugs and rock’n’roll:in aikaa. Vuosituhannen vaihtumisen aikoihin ja Blurin tähden hiipuessa – kun Coxon jäi sivuun, Albarnin Gorillaz myi enemmän albumeja kuin Blur ja Jamesin yhdessä mm. Keith Allenin kanssa rustaama futiskannatuslaulu Vindaloo myi enemmän sinkkuja kuin Blur – James pikkuhiljaa rauhoittui, raitistui ja vakiintui.

Tällaisista lähtökohdista olisi helppo olettaa, että kirja katsoo taaksepäin jälkiviisain huomioin. Että kadutaan, tai ehkä vain todetaan että toisinkin olisi voinut tehdä. Vaan miten käy?

James ei kadu hetkeäkään. Miljoona puntaa samppanjaan ja kokaiiniin? No problem. ”Nautin joka ikisestä hetkestä viinan, huumeiden ja naisien parissa”. Piristävää vaihtelua kaikkien ”en muista kasikytluvusta mitään ja nyt harmittaa” -tyyppien rinnalla.

Bit of a Blurin perusteella James on ikuinen pikkupoika, jolla on ollut etuoikeus ja ilo nauttia sellaisesta elämästä, josta hän on nauttinut. Nautintoaineiden ja seksuaalisten ilojen lisäksi lienee paikallaan mainita lentäminen, avaruuden harrastaminen jne. – monen pienen pojan unelmia.

Ja nauttinut James on, ja se on yksinomaan hyvä juttu. Lukijankin kannalta on nimittäin hienoinen ero sillä, että kirjan päähenkilö vetää samppanjaa ja kokaiinia mallityttöjen kanssa koska se on hauskaa, ja sillä että hän etsii likaiselle heroiinipiikilleen suonta samalla kun ruma huora yrittää ottaa häneltä suihin.

James kirjoittaa melko englantilaisesti, huolettomasti ja kevyesti, mutta silti älykkäästi. Hän on hyvä sanankäyttäjä, ja kirjoittamisesta onkin tullut osa hänen nykyelämäänsä. Bit of a Blur on ihan viihdyttävä, fragmentaarisista muistoista koostuva kirja, jonka James on hitsannut mukavan yhtenäiseksi tarinaksi. Se ei paneudu mihinkään erityisen syvällisesti tai pieteetillä, vaan on ennemminkin miehen lempijuoman kaltainen: kevyt ja pirskahteleva keskiviikkoiltapäivän innostava nousu, josta paluu arkeen oikean maailman pariin on lyhyt ja onneksi lähellä.

Alex James: Bit of a Blur