Crystal Antlers: Two-Way Mirror

Oli mennyt aivan ohi, että Crystal Antlers julkaisi viime vuonna albumin; mahdollisesti koska se näyttäisi olevan yhtyeen itsensä toimesta julkaistu, eli omakustanne jota ei liene jaeltu aivan tänne meille asti. Hyvä kuitenkin että tuli huomattua: on nimittäin paljon rouheampaa menoa kuin sinänsä mainiolla, mutta vähän turhan popilla ja sisäsiistillä Tentaclesilla (2009), joka muistaakseni jäi Touch & Gon viimeiseksi albumijulkaisuksi.

Two-Way Mirrorilla on kakofoniaa ja melskaamista eponyymin EP:n malliin, mutta toki myös kevyempää suhailua. Tai itse asiassa myös kakofonisemmat osuudet ovat loppujen lopuksi melko kevyitä. Vielä tusinan kuuntelukerran jälkeen tuntuu vähän aikaiselta sanoa mihin suuntaan yhtye on kulkemassa – jos mihinkään – mutta ainakin levy on viihdyttävä. Siitäkin huolimatta, ettei biisimateriaali ole yhtä osuvaa kuin aiemmilla tuotoksilla.

Siksi Two-Way Mirror jäänee Crystal Antlersin tuotannossa kesäheilan asemaan. Se on vähän vanhan toistoa, eikä onnistu herättämään aivan yhtä valtavia ihastuksen ja innostuksen tunteita kuin aiemmat tekeleet. Crystal Antlers on kuitenkin edelleen yksi suosikkiyhtyeistäni; miten muutenkaan voisi olla kun kuusi ja puoli -minuuttisen, pieteetillä rakennetun Dog Daysin halkaisee kaksi halpaa, juustoista kitarasooloa. Se herättää samanlaisia perustavanlaatuisia kysymyksiä kuin se, miksi ihmisen viemäröinti on vedetty virkistysalueen läpi.

Hauskaa, kun sitä miettii, ja sitä juuri niin kauan kuin se kestää; siksi ikimuistoista.

Mainokset
Crystal Antlers: Two-Way Mirror

Jim DeRogatis: Staring at Sound

Jatketaan suunnilleen samasta aiheesta kuin viimeksi. Jim DeRogatisin kirja Staring at Sound. The True Story of Oklahoma’s Fabulous Flaming Lips (2006) oli juuri niin hyvä kuin kuvittelin sen miehen aiempien tekstien perusteella olevan. Kyse on aivan tavallisesta bändikirjasta, joka seuraa yhtyeen ja sen jäsenten edesottamuksia jonnekin At The War With Mysticsiin (2006) asti, mutta yhdellä erolla suureen osaan muista bändikirjoista: perusasiat on esimerkillisesti kohdallaan.

Alle 250 sivuun DeRogatis saa mahtumaan vuonna 1983 perustetun yhtyeen historian, sen jäsenten taustat, ihmissuhteet ja keskinäiset välit, kymmenen levyn tekemisen ja julkaisun, kuvauksia lukuisilta kiertueilta jne. Yksinkertaistettuna: DeRogatis on hyvä kirjoittaja, joka saa asiansa sanottua pienessäkin tilassa. Siksi Staring at Soundista ei jää ainoastaan tunne siitä, että on oppinut jotain uutta, vaan että on myös lukenut hyvän kirjan.

Kirjan sisältö ei tietenkään yllätä, vaan se kattaa aika pitkälti samoja asioita kuin esimerkiksi samoihin aikoihin tehty ja vuotta aiemmin ilmestynyt The Fearless Freaks -dokumentti. DeRogatis onnistuu ehkä kuitenkin hieman paremmin valottamaan henkilöiden välisiä suhteita, sekä yhtyeen sisällä että sen ulkopuolella. Hän myös antaa eri näkemyksille, myös keskenään ristiriitaisille, tilaa. Faniudestaan huolimatta DeRogatis on myös kriittinen, etenkin yhtyeen tuotannon suhteen.

Staring at Sound ei olekaan vain kirja The Flaming Lipsistä, vaan myös tai ennen kaikkea, kirja sen musiikista. DeRogatis löytää tuotannosta suuria linjoja – mm. näkemys uutta uraa luovan hienon levyn jälkeen tulevasta, samantyylisestä mutta heikommasta levystä, on mielenkiintoinen – ja purkaa levyt myös osiin, hieman kuin täysin epäonnistunut kollegansa Joel McIver, mutta luonnollisesti tästä poiketen tyylillä, asianmukaisesti, ja vain jos yksittäisten biisien käsitteleminen on perusteltua. DeRogatisin myötä moni tuttu kappale saa mm. syntyhistorian.

Flaming Lips on sikäli erikoislaatuinen yhtye, että on oikeastaan hämmästyttävää, kuinka tavallisen kirjan DeRogatis on aiheesta onnistunut luomaan. Mutta toisaalta: ovathan yhtyeen jäsenetkin kaikesta huolimatta hyvin tavallisia ihmisiä. Wayne Coynen Derogatisille esittämä huoli ”We just do what we do and hopefully you can make it all sound interesting” on kuvaava.

Harvat yhtyeet ovat onnistuneet jatkuvasti kehittymään ja löytämään uusia tapoja ilmaista itseään. Harvemmat ovat myös löytäneet ostavan yleisön vasta jossain yhdeksännen albuminsa paikkeilla, kuusitoista vuotta perustemisensa jälkeen (Pulpin His ’n Hers ilmestyi muuten myös 16 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen). On todennäköistä, että yhtyeestä kirjoitetaan vielä monta kirjaa, oikeastaan riippumatta siitä, mitä sille vielä tapahtuu. Jotain erikoista niissä täytyy olla, että tekisivät Staring at Soundista tarpeettoman.

Jim DeRogatis: Staring at Sound