Rytmistä, päivää

Sain kai toissapäivänä postissa Rytmi-lehden näytenumeron, mikä oli tietysti vähän iloisempi yllätys kuin yleensä tilaamatta ja pyytämättä tulleet lähetykset. Luinkin lehden, josta tekee koko ajan mieli käyttää käsitettä ”uusi Rytmi”, viitaten Heta Hyttisen aikakauteen, josta tähänastiset kokemukseni eivät ole olleet erityisen lämpimiä.

Joskus silloin kun Mikko Aaltonen jätti Rytmin (käsittääkseni koska omistavan tahon tarkoitus keventää lehden sisältöä ei erityisemmin innostanut), lehti muuttui turhanpäiväisemmäksi, jonkinlaiseksi epäkelvoksi Rumban sivutuotteeksi, joka kai yritti tavoittaa vähän aiempaa nuorempaa ja päiväperhosempaa yleisöä, tai ainakin valtavirtaisempaa väkeä. Siis jonkinlainen aikuisten Suosikki, jonka ilmeisenä tarkoituksena oli kiinnostaa sellaisia tahoja – asiakkaita, mainostajia, yhteistyökumppaneita – jotka tuovat rahaa julkaisijan pörssiin.

Seurauksena laatu notkahti, lehti oli sekava jne. Ei se kai oikein tiennyt, mitä se halusi olla. No, minä elin siinä uskossa, että konsepti on jollain tavalla saatu toimimaan tai ainakin kannattamaan, koska huomaisin lehtitelineistä, että Rytmi edelleen ilmestyi. Osasyy kuvitteluuni taisi olla se, että kun Suosikki syyskuussa 2012 päätettiin lopettaa, ajattelin sen hyödyttävän nimenomaan Rytmiä, jos ketään.

Mutta olin väärässä, sillä saamani lehti (# 2/13) on jotain muuta kuin kuvittelin. Siinä, missä ajattelin Rytmin tavoittelevan nuorempia, on siitä todellisuudessa tullut keski-ikäisten lehti (meinasin kirjoittaa ”keski-ikäisten nostalgikkojen lehti”, mutta sitten ajattelin, että se voisi loukata esim. Mojon lukijakuntaa).

Tämän numeron kannessa on Iggy Pop, Depeche Mode, Jason Becker ja Deep Purple, joiden urien keski-ikä on vaatimattomat 36 ja puoli vuotta. Edellisen numeron kannessa oli Ismo Alanko (s. 1960), Nick Cave (-57), Jukka Tolonen (-52) ja Steven Wilson (-67). Sitä edellisen Bon Jovi, Nuno Bettencourt (!), Joe Strummer ja Chris Cornell, sitä edellisen Rollarit, Aerosmith, Lemmy ja Heart.

Uuden Rytmin linja onkin selkeä: menneeseen haikailu. Tarkemmin sanoen 70-lukuun, koska ”millään muulla vuosikymmenellä ei ole koettu niin monta todellista uutta musiikin menestyksekästä tulemista”, Hyttinen kirjoitti ensimmäisen ”uuden linjan” mukaisen Rytmin (#1/12) pääkirjoituksessa. En ole aivan varma mitä ”uusi musiikin menestyksekäs tuleminen” tarkoittaa, mutta tapahtui kyllä 70-luvulla kieltämättä tapahtui musiikillisesti paljon mielenkiintoisia juttuja.

Samassa pääkirjoituksessa Hyttinen toteaa silmänkään räpsähtämättä: ”Uudistunut Rytmi on kuin […] Rolling Stonesin Some Girls -boksi: oman aikansa klassikko […]”. No, Rytmi kyllä OLI klassikko, silloin kun lehden tekijätkin kehtasivat nimittää sitä rytmimusiikin erikoislehdeksi, mutta nykymuotoinen Rytmi on sellaisesta vielä kaukana.

Hyttinen vielä jatkaa maalailuaan vertaamalla uudistuneen lehtensä ”tilannetta siihen, että pyörän uudelleen keksimisen sijaan hyväksi todettu ratas on rasvattu huikeaan iskuun, jotta matkanteosta pääsee nauttimaan ilman uutuudenkankeutta ja sisäänajoa.”. Pääkirjoituksen grande finale on virke: ”Kuten Epe Heleniuskin […] toteaa: ”Ilman hyvää biisiä ei oo mitään”.” Epe on oikeassa, tuollaisella lausunnolla, mutta en ehkä siteeraisi Epen tuollaista lausetta muistaen, että hän ei ole hyvää biisiä onnistunut demokasoistaan löytämään, jaa-a, koko 2000-luvulla? (Sehän ei välttämättä kerro Epestä mitään vaan demokasoista…)

Mitä huikea isku uuden Rytmin tapauksessa sitten tarkoittaa? Tämän uusimman numeron perusteella Otto Talvion suht perus, joskin lehtimitassa iloisen laajaa juttua Iggystä ja Stoogesista, jossa historioinnin ohella haastellaan lyhyesti Iggyä ja pidemmälti James Williamsonia; Pasi Kostiaisen suht perus Depeche Mode/Andy Fletcher -haastattelua; Harri Hakasen suht perus Jason Becker -haastattelua ja saman miehen suht perus Deep Purple/Roger Glover -haastattelua. Lisäksi lehdessä on esittely Rock and Roll Hall of Fame -museosta, jota ei kannata lukea, jos on lukenut esim. Jim DeRogatisin hyvän reportaasin samasta paikasta – tai muutenkaan.

Huikea isku? Eipä erityisemmin, vaan ammattikirjoittajien asiantuntevia, mutta kuitenkin vain peruslaadukkaita juttuja. Ei erityistä intohimoa, ei huikaisevan laadukasta sisältöä, vaan ihan tavallisia suomalaisia musalehtijuttuja, jotka voisivat ilmestyä Soundissa, jos aiheena olisi Nightwish tai Kotiteollisuus.

Rytmin numeron 2/13 aiheet kiinnostanevat lähinnä vähän varttuneempia, eli maksukykyisempiä lukijoita. Heitä varten on myös Talvion vinyylipalsta, jonka sinänsä mielenkiintoisten musatärppien osaviehätys taitaa olla niiden hinnoittelussa, jota varten säännöllinen ja miksei mukavakin palkka olisi hyvä.

Muuten lehti ei sisältänyt mitään rahanarvoista. Levyarviot olivat lähinnä yhdentekeviä, sekä valintojen puolesta että sisällöltään. Monisivuinen Rytmihäiriön kuva-albumi, Jarkko Nordlundin haastattelu ja koko Skene-osio ei myöskään erityisen huikealta iskulta tuntulta, ei edes vyön alle. Sinänsä mielenkiintoinen Artistin asialla -palsta herätti lähinnä kysymyksen siitä, miksi kukaan lähtisi etsimään enimmäkseen aloittelevaa artistia koskevaa asiaa (musa-ammattilaisten eläke-, äitiys- ja isyyspäivärahat) keski-ikäisille tai -ikäistyville suunnatusta Rytmistä, ellei ideana ole, että vanhemmat Rytmin lukijat osaavat neuvoa jälkikasvuaan, jotka ymmärrettävistä syistä eivät tule tällaista lehteä koskaan lukemaan.

Summa summarum: ehkä se Epen lainaaminen sittenkin oli ihan paikallaan?

Mainokset
Rytmistä, päivää