Vuoden 2013 rockkirjasatoa

Muutama sananen vuoden aikana ilmestyneistä suomenkielisistä musakirjoista. Jos tarjontaa pitäisi luonnehtia yleisesti, on se suht tavanomainen, mutta kun katsoo yksityiskohtia, voi kai ainakin toivoa, että parempaan suuntaan liikutaan. Kärjistettynä: mitä vähemmän Joel McIverin kirjoja julkaistaan, sen parempi kaikille. En ole kaikkia vuoden aikana ilmestyneitä kirjoja lukenut, mutta pääosin ne jotka kiinnostavat, joten tässä muutaman sentin edestä suosituksia.

Kevätpuolella ilmestyneistä kirjoista kannattaa lukea Pete Townshendin omaelämäkerta Kuka olen (LIKE, 564 s., suom. Juha Ahokas). Townshend on tyyppinä mielenkiintoisen ristiriitainen, hänellä on henkilöhistoriaa mistä ammentaa, ja hän on kirjallisesti sivistynyt. Se tarkoittaa, että teos on paljon paremmin kirjoitettu kuin rock-kirjat keskimäärin. Sama ansio on vastikään ilmestyneellä Richard Hellin omaelämäkerralla Sopeutumattomien sukupolvi: punkin kummisedän muistelmat (LIKE, 330 s., suom. Ilkka Salmenpohja eli Ike Vil). Kirjalliset ansiot eivät sinänsä yllätä, onhan Hell ennen kaikkea runoilija. Ristiriitainen hahmo, jonka tekstin perusteella saa tuttuun aiheeseen (1970-luvun CBGB-skene ympäristöineen) uuden näkökulman. (En muilta osin ole Hellin kirjallisiin tuotoksiin tutustunut, mutta pidän merkittävänä sitä, että hän on ollut perustamassa yhtyeitä – Television ja The Heartbreakers – jotka ovat huomattavasti parempia kuin ne joiden kanssa hän on levyttänyt.)

Toinen keväällä ilmestynyt ja tsekkaamisen arvoinen teos on Peter Ames Carlinin Bruce (Otava, 576 s., suom. Jaana Iso-Markku). Springsteenin tarina on perinteinen, ja sen kohde vaikeasti kuvattava siinä mielessä, että kiinnostavimman Bruce Springsteen -kirjan kirjoittanee hän itse (sama ”ongelma” kuin Bob Dylan -kirjoissa). Mutta Carlin on hyvä kirjoittaja ja selviää työstään vähintään hyvin. Kirjan asetelma on toki kaikin tavoin perinteinen, eikä pääse yllättämään millään tavalla, mutta ollakseen rock-elämäkerta, Bruce on harvinaisen hyvin tehty.

Lähtökohdiltaan aivan erilainen on Mika Järvisen kirjoittamassa kirjassa Uriah Heep: Easy livin’: Ken Hensleyn vuodet 1970-1980 (Johnny Kniga, 455 s.). Erilainen, koska Järvisen suomalaisuus on näiden kirjojen tekijöiden kohdalla edelleen mieleenpainuva kuriositeetti, ja erilainen, koska Järvinen keskittyy tiukasti yhteen kymmenen vuoden jaksoon urasta, joka jatkuu edelleen. Ikävää Järvisen kirjassa on se, että se on yksityiskohdissaan ylitsevuotavan runsas, täynnä rockkliseitä, ja tekijänsä fanituksen takia suht yksisilmäinen. Se toki kertoo aiheestaan paljon, mutta erityisen hyvä kirja se ei silti ole. Siksi kirjaa ei kannata suositella kuin faneille (jotka aiheensa kai jo niin hyvin tuntevat, etteivät kirjaa kaipaa?).

Syksyn mielenkiintoisimpia kirjoja ovat Antti Hurskaisen Ozzy Osbournea käsittelevä esseekokoelma Ozzyteksti (Savukeidas, 190 s.) ja Jantso Jokelinin Huuliharppukirja (Sammakko, 256 s.). Hurskaisen kirja on täynnä mielenkiintoisia näkökulmia aiheeseen, josta kuvittelit tietäväsi jotain. En itse painettua kirjaa ole vielä ehtinyt lukea, mutta käsikirjoituksen perusteella on helppo olla samaa mieltä Turun Sanomien Kari Salmisen kanssa: ”kirjoituksia luonnehtii toki selväjärkisen mutta sivusta tai alaviistosta koukkaavan terävyys, jollaista on jokseenkin turha etsiä rockjournalismista tai bändihistoriikeista”.

Nimenomaan tällaisia kirjoja pitäisi tehdä, julkaista ja/tai suomentaa enemmän: älykkäästi aiheitaan käsitteleviä tekstejä, joiden olemassaolo on perusteltua aiheestaan riippumatta (kukaan on tuskin koskaan ikinä missään hankkinut esim. McIverin kirjaa muun kuin sen aiheen takia). Tällainen vaikuttaa selailun perusteella olevan myös Jokelinin teos, mutta siitä lisää jahka ehdin sen lukea. Voi joka tapauksessa kuitenkin jo todeta, että viime vuonna esseekokoelmallaan Matkaopas ei-minnekään (Sammakko) debytoineen Jokelinin juttuja kannattaa seurata.

(Suomessa on paljon kirjoittajia, jotka kykenevät tuottamaan mielenkiintoisia, syvällisiä ja oivaltavia tekstejä popkulttuurista (esim. useampi NRGM:iin kirjoittanut). Toivoa kai on, että jatkossa voitaisiin nähdä enemmänkin älykästä kotimaista popkulttuuriesseistiikkaa. Ala ei ainakaan ole erityisen kilpailtu.)

***

Huomioita muista tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista:

Paul Stenningin Rage Against The Machine. Taistelu lavalla (Into) on surkea, ja tavallaan ironinen. Stenningin yksisilmäinen fanipoikailu on tuottanut pamfletin, joka ei ole millään tavalla kärkevä, mutta kyllä kuin monet niistä asioista joita RATM kritisoi. Taistelu lavalla on McIverin Tool-kirjan sisarteos, kirja joka onnistuu olemuksellaan likaamaan kaiken sen, mistä sen aihe voitaisiin muistaa.

Matt Thornen Prince-kirja (Tammi) kiinnosti, kunnes Mikko Aaltosen Hesariin kirjoittama arvio teoksesta ilmestyi. Siis: kirja saattaa olla ihan okei, mutta olin kiinnostunut nimenomaan Princestä, en myytistä. On toki ilahduttavaa, että ”Thorne on lähestynyt kohdettaan ammattikunnalleen epätyypillisesti: kylmän faktan ja diskografiatietouden kautta”, eikä tylsän ja arvattavan biografiakeskeisesti, kuten näissä kirjoissa on tapana ollut. Aaltosen mukaan Thornen lähestymistavasta ei kuitenkaan ole mitään etua, ja tässä tapauksessa taidan tyytyä uskomaan häntä.

Ice-T:n ja Douglas Centuryn kirja Ice-T – Gangstan tie Hollywoodin kultasormeksi (LIKE) kannattaa kiertää kaukaa. Kyseessä lienee yksi viime vuosien surkeimmista käännöskirjoista mitä musiikkiin tulee (kun unohdetaan McIverin kirjat). Aineksia olisi, onhan kyseessä Ice-T, mies jolla on musiikillisia ansioita, ura näyttelijänä ja rikollisena, vaimo jolla on tolkuttoman kokoinen hanuri jne. Mutta kun ei: Gangstan tie on kivetty latteuksilla, onnettomilla aforismeilla, tyhjänpäiväisellä lässytyksellä, oman uran surkeimpien puolten hehkutuksella. Kaiken kukkuraksi teoksella ei oikein ole camp-arvoakaan.

Vastaavanlainen opus on Zakk Wylden ja Eric Hendrikxin Maailmanvalloitusopas (LIKE), josta kirjoitin alkuvuodesta desibeli.netissä näin: ”jos on 12-vuotias tai esimerkiksi piti Heikelä-Linnanahde Korporaatiota viimeisenä oikeana radio-ohjelmana, viihtyy kirjan parissa mainiosti”.

Suhteellisen toimivaa ja paljon viihdyttävämpää sikailua löytyy Al Jourgensenista kertovassa, Jon Wiederhornin kirjoittamasta Kolmesti kuollut. Minä ja Ministry -kirjasta (LIKE). Teos on paikoin jopa törkeämpi kuin alan huippukohtana pidetty Mötley Crüe -kirja Törkytehdas. Ministry-kirjan erottaa Törkytehtaasta edukseen vielä se, että Jourgensen on hauska (tai Wiederhorn saa hänet vaikuttamaan siltä). Lisäksi hän tuntuisi olevan parempi, tuotteliaampi ja älykkäämpi muusikko kuin Mötleyn pojat, joiden muistamiseen tarvitaan kuolonkolari ja kotipornovideo.

Vuoden 2013 rockkirjasatoa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s