Crosby, Stills & Nash: CSN (box set)

Jostain syystä tulee tunne, että he yrittävät vähätellä häntä, olla kuin hänellä ei olisi ollut mainittavaa vaikutusta.

Kannen syytä se ei ainakaan ole.

Kuvassa mikrofonin ympärillä seisovat Crosby, Stills ja Nash, ja heitä kehystää reunoilla kulkeva rimpsu, joka luettelee osallisia ja kokoonpanoja: Crosby, Stills & Nash; Crosby & Nash; David Crosby; Graham Nash; Stephen Stills; Manassas. Koska nimiä ei ole enempää, ne painetaan kahteen kertaan, kaikki paitsi yksi: Crosby, Stills, Nash & Young.

Ratkaisu on hauska, sillä kansitaidetta ajatellen kieltämättä turhan pitkällä nimellä varustettu CSN&Y esittää boksin kappaleista liki neljäsosan, eli 19, kun taas ytimekkäästi nimetty Manassas, Stillsin yhtye jossa soitti mm. alkuperäis-Byrds Chris Hillman, kokonaiset kolme biisiä.

CS&N-boksilla (ilmestyi alunperin 1991, uusintana ainakin 2013) on tietysti kyse David Crosbyn, Stephen Stillsin ja Graham Nashin musiikista, ei Neil Youngin. Neljällä levyllä on yhteensä 77 biisiä, ja niistä kaksi – Helpless ja Ohio – ovat Youngin käsialaa (tavallaan kolmaskin, Stillsin ja Youngin Got It Made). Kaksi on vain vähän (tai tuplasti) enemmän kuin mitä boksilta löytyy esim. Beatlesin biisejä (Blackbird).

Olisi silti typerää uskotella, etteikö Youngilla olisi ollut suurikin vaikutus, CS&N:iin.

CS&N:n eponyymi debyytti on hieno levy, todellinen klassikko. Se yhdistää kolmen miehen parhaita puolia – laulamista, lauluntekemistä – varsin tehokkaalla tavalla. CS&N saattoi olla oman aikansa superbändi, mutta yli 40 vuotta myöhemminkin sen ensituotokset tuntuvat edelleen harvinaisen luontevilta ja toimivilta.

Youngin mukaantulo kolmikon rinnalle ei välttämättä lisännyt CS&N:iin mitään, mitä siinä ei muutenkin olisi voinut olla – poikkeuksena ehkä erottuva ääni ja sellainen (kitara?)roso, jota Crosby ei voinut tarjota. Silti nelikon ensimmäisellä studioalbumilla – eikä ikävä kyllä ainoalla. Vuonna 1988 ilmestynyt American Dream on kamala vaikka tai koska se koostuu enimmäkseen Youngin biiseistä. Siksi niitä ei kuulla tällä kokoelmalla, mutta ei niiden läsnäoloa perustelisi mitkään muutkaan tekijät. American Dreamin heikkojen biisien, kauheiden soundien ja onnettomien sovitusten perusteella voisi kuvitella, ettei Youngilla mennyt 80-luvulla kovin hyvin. Vuosikymmen myöhemmin ilmestyi Looking Forward, josta en ole vielä onnistunut kiinnostumaan – Déjà Vulla on, vaikka unohdettaisiin Youngin pari sävellystä, jotain vielä enemmän kuin CS&N:ssä oli.

CSN&Y on yhtä kuin neljä lauluntekijää ja neljä upeaa laulajaa, ymmärtää tämän sitten miten tahansa, sekä ainakin muutama oivallinen instrumenttinsa persoonallinen taitaja. Näiltä osin voisi kuvitella vuonna 1971 ilmestyneen CSN&Y:n livelevyn 4-Way Street tarjoavan huikeaakin iloittelua, mutta kyse on ennemmin jonkinlaisesta Déjà Vun sisarteoksesta. Maltillinen, yhtyettä useimmiten edukseen esittelevä livekavalkadi eroaa tosin studioalbumista yhdellä ratkaisevalla tavalla.

Déjà Vuta nelikko työsti enimmäkseen erikseen erilaisista henkilökemiallisista syistä johtuen. (Miksi keskinäisistä ongelmista kärsivät ihmiset perustavat yhtyeitä on minulle useimmiten kysymysmerkki, mutta olkaamme siitä silti iloisia.) 4-Way Street ei ensisijaisesti toimi sillä soittavien muusikoiden taitojen ansiosta, vaan siksi että heidän on pakko olla samaan aikaan samassa tilassa. Olennainen osa livelevyä on yhtyeen jäsenten välinen kitka. On vapauttavaa kuunnella ihmisiä, jotka eivät mielellään tai ollenkaan haluaisi olla toistensa seurassa, mutta jotka samalla toimivat juurin niin, koska heidän ilmeisesti vain on soitettava ja laulettava yhdessä. Että on pakko kestää vihamielisyys ja riidat ja välittämättömyys voidakseen luoda yhdessä jotain, mitä ei ilman tulehtumista ja haavoja olisi. Se on tärkeää siksikin, että se jäisi useimmilta tekemättä, riippumatta siitä motivoiko soittoa joku musiikkia arkisempi ja tyhjänpäiväisempi asia kuten esimerkiksi raha.

On vaikea määritellä tarkasti, mikä tekee Déjà Vusta niin erikoisen levyn – verrattuna esimerkiksi sitä ympäröiviin Crosby, Stills & Nash– ja CSN-levyihin. Yhtä lailla vaikeaa on määritellä tarkasti, missä kulkee raja yhtyeen jäsenten yksittäisten taidonnäytteiden ja nelimiehisen (tai noin nelimiehisen, sillä bändiin voi laskea kuuluviksi myös rumpali Dallas Taylorin ja basisti Greg Reevesin) yhtyeen välillä. Levyllä on joka tapauksessa samanlaista vaivattomuuden, virtuositeetin ja herkkyyden yhdistelmää, jota voi aistia esim. Crosbyn loisteliaalla If I Could Only Remember My Name -soololla. Siksi Déjà Vun hienoudessa ei voi olla kyse vain Youngista, vaikka hän ja Nash soittavat myös Crosbyn soololla.

Ennen Neil Youngia CS&N oli mahtava, mutta sen jälkeen ei enää yhtä mahtava. Vuoden 1977 CSN on paikoin huikea levy, mutta lähtiessään Young tuntui vieneen mukanaan jotain siitä, mikä teki kolmikon ensimmäisestä levystä, Crosby, Stills & Nashista, erityisen. Eikä vuoden -77 jälkeisestä yhtyeestä, Neil Youngin kanssa tai ilman, kannata edes puhua.

Youngin salakavalaa merkitystä CS&N:lle kuvaa (vahingossa?) hyvin se, ettei CS&N:lla ole omaa (englanninkielistä) Wikipedia-sivua, vaan yhtyeen debyytti ja muut neilyoungittomat levyt käsitellään CSN&Y:n artikkelissa. Tämä siitä huolimatta, että Young ei ollut yhtyeessä (jos ajattelemme että CS&N ja CSN&Y ovat yhtä) alusta alkaen, ja siitä, että CSN&Y-studioalbumeja on vain kolme, kun CS&N -levyjä on viisi. Valinta on tietysti ollut sivuston ja artikkelin luojan/-ien, mutta jos CS&N ja CSN&Y ovat yksi ja sama, miksei samassa artikkelissa käsitellä esim. myös Stills-Youngin levyä (”S&Y”), tai Crosby & Nashin (”C&N”) tuotoksia.

On selvää, etteivät levyt Crosby, Stills & Nash, Déjà Vu ja CSN eroa toisistaan musiikillisesti mitenkään erityisen paljon (ilmeisin ero lienee Youngin kirjoittamien biisien poissaolo muilta kuin Déjà Vulta), ja siksi levyjen käsittely ikään kuin yhden yhtyeen tekemisinä on ymmärrettävää. Yhtä selvää on, että jos yhtye olisi nimetty jotenkin muuten kuin jäsentensä nimillä, ongelmallisia mielikuvia ei syntyisi. Take That oli Take That Robbie Williamsin lähdön jälkeenkin (ok, ei varmasti kaikkien mielestä sama); Circle on Circle vaikka koko miehistö vaihdetaan toiseen (ok, ei varmasti kaikkien mielestä sama).

Omista meriiteistään huolimatta CS&N ei ole täydellinen ilman Y:tään. Siksi laajan kokoelman julkaiseminen CS&N:n nimissä, ikään kuin unohtaen Y:n olemassaolon, tuntuu hassulta. Biisinkirjoittamisen näkökulmasta se ei ole sitä: CSN&Y:n uusia kappaleita (yhtyeen kulta-aikana) luova voima löytyy nimenomaan sen kolmesta ensimmäisestä kirjaimesta. Vika ei olekaan CSN-boksin sisällössä. Se tarjoaa erittäin mielenkiintoisen katsauksen kolmikon biisinkirjoittamiseen ja esittämiseen – onkin hyvä kysymys, onko CSN(&Y) enemmän esittävä kuin uutta luova ryhmä – muutaman vuosikymmenen ajalta. Samalla se tarjoaa asiasta enemmän kiinnostuneille, tai kompletisteille, näköaloja erilaisten versioiden ja ennen (vuotta 1991) julkaisemattomien kappaleiden maailmaan.

Boksin vika on sen kääressä, eikä se ole vain tekijöiden syytä. Käsitys Y:stä jonkinlaisena helposti ohitettavana osana CS&N:ää toistuu muuallakin. Allmusic.comin Bruce Ederille kokoelman 19 CSN&Y-biisiä (79:stä, eli 24% eli noin neljäsosa) ovat ”an occasional Crosby, Stills, Nash & Young cut included for completeness’ sake”. Englanti ei ole äidinkieleni, mutta sanana occasional, satunnainen, tuntuisi tarkoittavan jotain kuitenkin hieman vähempää ja, öh, satunnaisempaa kuin noin joka neljättä biisiä. (Sen lisäksi Ederin perustelu on erikoinen: eikö ”completeness’ sake” tarkoittaisi sitä, että mukana olisi jokainen CSN&Y-veto, ei vain osa?) Samassa hengessä boksi arvioidaan CS&N:n artikkelissa Ederin puhuessa CSN&Y-levystä.

No, kuten todettua, kyse on biisien kirjoittamisesta. Crosby, Stills, Nash ja Young ovat kaikki osuneet napakymppiin sävelmillään, mutta Young on nelikosta ainoa, jonka soolouran voi nostaa suurten joukkoon. Olisi toki epäreilua väittää, etteivätkö CS&N olisi mitään yksinään tai ilman muita – ovat tietenkin, paikoin paljonkin – mutta samalla voi turvallisesti sanoa, että CS&N myös tarvitsevat toisiaan paljon enemmän kuin Y heitä. CS&N toivat runsaasti omia kappaleitaan toistensa kanssa esitettäväksi, mutta Y piti omansa pääosin mieluummin itsellään.

Olisi ehkä liian helppo ajatella, että Youngin mittava ja merkittävä sooloura olisi vaikuttanut tähän julkaisuun – että jonkinlaisen kompensaation hengessä Youngin sinänsä vähäistä mutta silti merkittävää osuutta CS&N:lle vähäteltäisiin, tai siitä yritettäisiin vaieta. Se ei silti tee siitä mahdotonta.

***

Crosby, Stills & Nashin Cathedral (vuoden 1977 CSN-levyltä) on huikea kappale, vaikka ja siitäkin huolimatta että se tuo jollain tasolla mieleen Simon & Garfunkelin. Nashin sävellys on pieni, hyvin hallittu ja turvallisesti – tässä suhteessa se tuo mieleen monta ABBA:n aikuiselta tuntuvaa hetkeä – auki ryöpsähtävä helmi, jollaista ei olisi voinut tehdä Neil Youngin kanssa.

No benedictions or apologies

”Built To Spill’s “Randy Described Eternity” is a launching pad for the empty space between your body holding your guts (built to spill onto the pavement) and the vast cavern of forever-land eternity. Doug Martsch manipulates the thin, hollow body inside his electric guitar toward both extinction and monument, marking our inability to hold the dual concepts completely in mind. This isn’t thrill-seeking exploration or death taunt. It’s a slow plod toward guitar inexpressible. No benedictions or apologies, just a few shafts (I can always hope) of illumination. Electric guitar solos simultaneously battle against postmodernity and worship it—feedback jamming the alternating currents into sound sculptures of pain and ecstasy. White-boy field hollers: slow it down, add pedal steel guitar, and you have a country song. Keep the guitar/drums setup, add a light show, and you have the rock existential thing. Martsch doesn’t really close in on death, but hey, his guitar’s alive.”

David Shields, How Literature Saved My Life

builttospill.com
davidshields.com

Sur-rur: Ajan paksu lakana

Karkia Mistika / Roku 2013.

”Liian pitkä levy” on suhteellinen käsite.

Sen vastenmielisin muoto liittyy siihen, kun CD-levystä joskus 1980- ja -90-lukujen taitteessa tuli hallitseva formaatti, ja alettiin kuvitella, että annettavaa on koko rahan edestä. Tarkoitan levyjä kuten Soundgardenin Superunknown (1994, n. 70 minuuttia, voisi hyvin tiivistää puoleen), tai Guns ’n Rosesin Use Your Illusioneita (1991, yhteensä n. 150 minuuttia, olisi muodostanut yhden suht kelvollisen kolmevarttisen levyn). Toisaalta liian pitkä levy voi olla The Curen Disintegrationin (1989, n. 71 minuuttia) kaltainen joka puolelta paisunut möhkäle, josta on hyvin vaikea ottaa mitään pois, ilman että kokonaisuus hajoaisi – vaikka on sitä mieltä, että karsittavaa olisi.

Pitkiä levyjä tai albumeita ilmestyi toki ennenkin CD:n valtaa. Esim. Minutemenin Double Nickels on the Dime (1984) on yli 80 minuuttia pitkä, mutta ei kuitenkaan liian pitkä. Se ei kanna koko mittaansa siksi, että materiaali olisi läpeensä ensiluokkaista (ei ole), vaan koska se on monipuolisuudessaan rakennettu niin, että se sopivin vuoroin ärsyttää, vituttaa ja räjäyttää pään. Vähän samankaltainen levy on myös Hüsker Dün Zen Arcade (1984, n. 70 minuuttia). Lyhentää voisi, mutta on mahdoton tietää mistä kannattaisi aloittaa. Ja jos lyhentäisi, menettäisi kokonaisuus jotain olennaista. Sur-rurin Ajan paksu lakana (2013, n. 77 minuuttia) muistuttaa tässä mielessä Double Nickelsia ja Zen Arcadea. Se on todennäköisesti liian pitkä levy, jota kuunnellessa kuitenkin muistaa, että useimpien yhtyeiden liian pitkän levyn raja alkaa häämöttää jo 20-30 minuutin kohdalla.

Ajan paksu lakana ei suoranaisesti jatka siitä, mihin kaksi edeltäjäänsä, Liikkuu kivipinnoilla asumuksenaan laatikko (2011) ja toinen nimetön levy (2009), jäivät, vaan siitä mihin Uurnapölyjen paluu (2006) jäi. Uurnapölyt päättävä Pisteenä on varhaisen Sur-rurin selkein vihje siitä, mihin yhtye myöhemmillä levyillään on päätynyt.

Pisteenä on tyyppiesimerkki Sur-rurin tavasta luoda muodoltaan epämääräisesti eteenpäin vellovia kappaleita. Se tuntuu koostuvan monesta eri biisistä, jotka yhteen törmäyttämällä syntyy enemmän kuin vain kollaasi. Se on moniaineksinen ja sisäisesti ristiriitainen teos, joka tuntee arvonsa tarjoamalla mm. pari-kolme törkeän herkullista koukkua, jotka sitten vain unohdetaan. Se on levyllään myös jonkinmoinen kuriositeetti, joka on jäänyt vuosiksi pinnan alle kuplimaan.

Pisteenä tuli pyytämättä mieleen, kun kuulin Ajan paksun lakanan Aurinko ei mahdu -biisin ensimmäistä kertaa. Näissä ei sinänsä ole mitään järisyttävän samankaltaista – Aurinko on nopeatempoisempi, piirteiltään selkeämpi ja vetävämpi, taiteellisuutensa tarttuvuudella korvannut kappale. Mutta kun sen kertosäe rävähtää ilmoille suunnilleen siinä vaiheessa, kun on ajatellut ettei kappaleessa sellaista ole, kuulee että ollaan samojen aivoitusten äärellä.

Sur-rurin ominaispiirteistä kenties tärkein on yllättävyys. Se ei synny siitä, että yhtye tekisi jotain erikoista, esimerkiksi yhdistelisi musiikkityylejä luodakseen uusia, vaan siitä että se valittujen raamiensa – punk ja mihin se sitten johtaakaan – sisällä onnistuu luomaan nahkansa uudestaan ja uudestaan. Sur-rur käyttää samoja rakennustarpeita kuin kaikki muutkin, mutta onnistuu tekemään niistä jotain muuta; kuin kirjailija, joka luo jotain erityistä käyttämällä tismalleen samoja sanoja kuin muut. Ajan paksu lakana ei olekaan yhtään vähempää kuin parhaat kirjat: sen voi avata mistä tahansa ja heti löytää jotain, mitä sitten juuri sillä hetkellä sattuu tarvitsemaankaan.

Tämä on tietysti vain yksi Sur-rurin puoli (minusta se herkullisempi). Se toinen, ja helpommin omaksuttava, on – jos yhtyeen määrittelee kuten Jussi Mäntysaari ”linkiksi varhaisen Apulannan ja Hüsker Dün välille” – lähempänä pop-punkia kuin post-hardcorea. Tätäkin puolta Ajan paksulla lakanalla on, mutta vain muutama biisi 26:sta tuntuu puuduttavalta. Sur-rurin anti on kokonaisuudessaan jäntevöitynyt, ja on entistä vaikeampi tarkasti vetää rajoja, mihin yksi pop loppuu ja mistä post- alkaa. Senkin takia, että ne ovat enemmän tai vähemmän läsnä koko ajan toisiinsa limittyneinä.

On Ajan paksulla lakanalla toki turhaltakin tuntuvaa, ja nimenomaan kevyemmällä puolella. Osan 26 biisistä voisi siis ehkä jättää sivuunkin, esimerkiksi jotta levyn paikoin huikea taso säilyisi alusta loppuun. Mutta kokonaisuuden hajoittaminen tuskin olisi sen arvoista. Ajan paksu lakana ei ole läpeensä mietitty ja sliipattu, vaan intuitiivinen ja poukkoileva levy. Jos sillä olisi kaksikymmentä Aurinkoa, kukaan ei laittaisi sitä toistamiseen levysoittimeensa. Levy voi vaikuttaa kaksinapaiselta, vaikka se on hämmentävän monipuolinen ja samalla tyylillisesti yhtenäinen.

Hämmentävä luonnehtii levyä ylipäätään hyvin. Biisit hämmentävät muoto- ja tyyliratkaisuillaan, ja herkkyydellään. Biisien taso hämmentää. Vaivattomuus hämmentää. Hämmentää, kuinka vapautuneesti näin täynnä tukahdutettuja tunteita oleva levy soi. Hämmentää, miten paikoin ilmeisin innoittaja tuntuisi olevan Neil Young. Jne.

Ajan paksusta lakanasta ei voi kirjoittaa kuuntelukokemuksena, täytyy puhua monikossa. Levy on aina erilainen riippuen siitä, mistä kohdasta aloittaa ja mihin lopettaa. Tuntuukin epäreilulta puhua vain yhdestä levystä. Georges Perecin Elämä Käyttöohje -teoksen alaotsikko on Romaaneja. Ajan paksuun lakanaan voisi soveltaa jotain samaa. Samalla kun biisit tuntuvat universumeilta itsessään, alkaa niiden luonnehtiminen kokonaisuudesta erillään vaikuttaa turhalta puuhalta. Ja päinvastoin.

Todettakoon kuitenkin, että jokin Aurinko ei mahdu–Finni–Hälisevä kimppu–Raikkaat hautajaiset -kaltainen biisinippu riittäisi monelle yhden levyn tarpeiksi. Sur-rurille se on vain osa albumin ensimmäistä puoliskoa. Eikä albumin ainoa kova osa, tai edes paras.

Omat tämänhetkiset suosikit löytyvät levyn lopulta, Tuulahduksesta eteenpäin. Se ei välttämättä ole laadullisesti paras osa, mutta päättää Ajan paksun lakanan kuten Uurnapölyjen paluun. Vierivät pensselit ja Riitapukarit eivät sulje kokonaisuutta, vaan pikemminkin avaavat uusiin suuntiin. Kun levy loppuu ja äänet jäävät tyhjyyteen, toivon että se on vihjeeksi siitä, että vuosien päästä Sur-rurin näkemys on, taas, entisestään laajentunut. Se olisi yhtyeelle soveliasta, koska niin voivat tehdä vain rohkeimmat, röyhkeimmät ja taitavimmat.

hahmot.net
sur-rur.bandcamp.com

Vuoden 2013 rockkirjasatoa

Muutama sananen vuoden aikana ilmestyneistä suomenkielisistä musakirjoista. Jos tarjontaa pitäisi luonnehtia yleisesti, on se suht tavanomainen, mutta kun katsoo yksityiskohtia, voi kai ainakin toivoa, että parempaan suuntaan liikutaan. Kärjistettynä: mitä vähemmän Joel McIverin kirjoja julkaistaan, sen parempi kaikille. En ole kaikkia vuoden aikana ilmestyneitä kirjoja lukenut, mutta pääosin ne jotka kiinnostavat, joten tässä muutaman sentin edestä suosituksia.

Kevätpuolella ilmestyneistä kirjoista kannattaa lukea Pete Townshendin omaelämäkerta Kuka olen (LIKE, 564 s., suom. Juha Ahokas). Townshend on tyyppinä mielenkiintoisen ristiriitainen, hänellä on henkilöhistoriaa mistä ammentaa, ja hän on kirjallisesti sivistynyt. Se tarkoittaa, että teos on paljon paremmin kirjoitettu kuin rock-kirjat keskimäärin. Sama ansio on vastikään ilmestyneellä Richard Hellin omaelämäkerralla Sopeutumattomien sukupolvi: punkin kummisedän muistelmat (LIKE, 330 s., suom. Ilkka Salmenpohja eli Ike Vil). Kirjalliset ansiot eivät sinänsä yllätä, onhan Hell ennen kaikkea runoilija. Ristiriitainen hahmo, jonka tekstin perusteella saa tuttuun aiheeseen (1970-luvun CBGB-skene ympäristöineen) uuden näkökulman. (En muilta osin ole Hellin kirjallisiin tuotoksiin tutustunut, mutta pidän merkittävänä sitä, että hän on ollut perustamassa yhtyeitä – Television ja The Heartbreakers – jotka ovat huomattavasti parempia kuin ne joiden kanssa hän on levyttänyt.)

Toinen keväällä ilmestynyt ja tsekkaamisen arvoinen teos on Peter Ames Carlinin Bruce (Otava, 576 s., suom. Jaana Iso-Markku). Springsteenin tarina on perinteinen, ja sen kohde vaikeasti kuvattava siinä mielessä, että kiinnostavimman Bruce Springsteen -kirjan kirjoittanee hän itse (sama ”ongelma” kuin Bob Dylan -kirjoissa). Mutta Carlin on hyvä kirjoittaja ja selviää työstään vähintään hyvin. Kirjan asetelma on toki kaikin tavoin perinteinen, eikä pääse yllättämään millään tavalla, mutta ollakseen rock-elämäkerta, Bruce on harvinaisen hyvin tehty.

Lähtökohdiltaan aivan erilainen on Mika Järvisen kirjoittamassa kirjassa Uriah Heep: Easy livin’: Ken Hensleyn vuodet 1970-1980 (Johnny Kniga, 455 s.). Erilainen, koska Järvisen suomalaisuus on näiden kirjojen tekijöiden kohdalla edelleen mieleenpainuva kuriositeetti, ja erilainen, koska Järvinen keskittyy tiukasti yhteen kymmenen vuoden jaksoon urasta, joka jatkuu edelleen. Ikävää Järvisen kirjassa on se, että se on yksityiskohdissaan ylitsevuotavan runsas, täynnä rockkliseitä, ja tekijänsä fanituksen takia suht yksisilmäinen. Se toki kertoo aiheestaan paljon, mutta erityisen hyvä kirja se ei silti ole. Siksi kirjaa ei kannata suositella kuin faneille (jotka aiheensa kai jo niin hyvin tuntevat, etteivät kirjaa kaipaa?).

Syksyn mielenkiintoisimpia kirjoja ovat Antti Hurskaisen Ozzy Osbournea käsittelevä esseekokoelma Ozzyteksti (Savukeidas, 190 s.) ja Jantso Jokelinin Huuliharppukirja (Sammakko, 256 s.). Hurskaisen kirja on täynnä mielenkiintoisia näkökulmia aiheeseen, josta kuvittelit tietäväsi jotain. En itse painettua kirjaa ole vielä ehtinyt lukea, mutta käsikirjoituksen perusteella on helppo olla samaa mieltä Turun Sanomien Kari Salmisen kanssa: ”kirjoituksia luonnehtii toki selväjärkisen mutta sivusta tai alaviistosta koukkaavan terävyys, jollaista on jokseenkin turha etsiä rockjournalismista tai bändihistoriikeista”.

Nimenomaan tällaisia kirjoja pitäisi tehdä, julkaista ja/tai suomentaa enemmän: älykkäästi aiheitaan käsitteleviä tekstejä, joiden olemassaolo on perusteltua aiheestaan riippumatta (kukaan on tuskin koskaan ikinä missään hankkinut esim. McIverin kirjaa muun kuin sen aiheen takia). Tällainen vaikuttaa selailun perusteella olevan myös Jokelinin teos, mutta siitä lisää jahka ehdin sen lukea. Voi joka tapauksessa kuitenkin jo todeta, että viime vuonna esseekokoelmallaan Matkaopas ei-minnekään (Sammakko) debytoineen Jokelinin juttuja kannattaa seurata.

(Suomessa on paljon kirjoittajia, jotka kykenevät tuottamaan mielenkiintoisia, syvällisiä ja oivaltavia tekstejä popkulttuurista (esim. useampi NRGM:iin kirjoittanut). Toivoa kai on, että jatkossa voitaisiin nähdä enemmänkin älykästä kotimaista popkulttuuriesseistiikkaa. Ala ei ainakaan ole erityisen kilpailtu.)

***

Huomioita muista tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista:

Paul Stenningin Rage Against The Machine. Taistelu lavalla (Into) on surkea, ja tavallaan ironinen. Stenningin yksisilmäinen fanipoikailu on tuottanut pamfletin, joka ei ole millään tavalla kärkevä, mutta kyllä kuin monet niistä asioista joita RATM kritisoi. Taistelu lavalla on McIverin Tool-kirjan sisarteos, kirja joka onnistuu olemuksellaan likaamaan kaiken sen, mistä sen aihe voitaisiin muistaa.

Matt Thornen Prince-kirja (Tammi) kiinnosti, kunnes Mikko Aaltosen Hesariin kirjoittama arvio teoksesta ilmestyi. Siis: kirja saattaa olla ihan okei, mutta olin kiinnostunut nimenomaan Princestä, en myytistä. On toki ilahduttavaa, että ”Thorne on lähestynyt kohdettaan ammattikunnalleen epätyypillisesti: kylmän faktan ja diskografiatietouden kautta”, eikä tylsän ja arvattavan biografiakeskeisesti, kuten näissä kirjoissa on tapana ollut. Aaltosen mukaan Thornen lähestymistavasta ei kuitenkaan ole mitään etua, ja tässä tapauksessa taidan tyytyä uskomaan häntä.

Ice-T:n ja Douglas Centuryn kirja Ice-T – Gangstan tie Hollywoodin kultasormeksi (LIKE) kannattaa kiertää kaukaa. Kyseessä lienee yksi viime vuosien surkeimmista käännöskirjoista mitä musiikkiin tulee (kun unohdetaan McIverin kirjat). Aineksia olisi, onhan kyseessä Ice-T, mies jolla on musiikillisia ansioita, ura näyttelijänä ja rikollisena, vaimo jolla on tolkuttoman kokoinen hanuri jne. Mutta kun ei: Gangstan tie on kivetty latteuksilla, onnettomilla aforismeilla, tyhjänpäiväisellä lässytyksellä, oman uran surkeimpien puolten hehkutuksella. Kaiken kukkuraksi teoksella ei oikein ole camp-arvoakaan.

Vastaavanlainen opus on Zakk Wylden ja Eric Hendrikxin Maailmanvalloitusopas (LIKE), josta kirjoitin alkuvuodesta desibeli.netissä näin: ”jos on 12-vuotias tai esimerkiksi piti Heikelä-Linnanahde Korporaatiota viimeisenä oikeana radio-ohjelmana, viihtyy kirjan parissa mainiosti”.

Suhteellisen toimivaa ja paljon viihdyttävämpää sikailua löytyy Al Jourgensenista kertovassa, Jon Wiederhornin kirjoittamasta Kolmesti kuollut. Minä ja Ministry -kirjasta (LIKE). Teos on paikoin jopa törkeämpi kuin alan huippukohtana pidetty Mötley Crüe -kirja Törkytehdas. Ministry-kirjan erottaa Törkytehtaasta edukseen vielä se, että Jourgensen on hauska (tai Wiederhorn saa hänet vaikuttamaan siltä). Lisäksi hän tuntuisi olevan parempi, tuotteliaampi ja älykkäämpi muusikko kuin Mötleyn pojat, joiden muistamiseen tarvitaan kuolonkolari ja kotipornovideo.

Rytmistä, päivää

Sain kai toissapäivänä postissa Rytmi-lehden näytenumeron, mikä oli tietysti vähän iloisempi yllätys kuin yleensä tilaamatta ja pyytämättä tulleet lähetykset. Luinkin lehden, josta tekee koko ajan mieli käyttää käsitettä ”uusi Rytmi”, viitaten Heta Hyttisen aikakauteen, josta tähänastiset kokemukseni eivät ole olleet erityisen lämpimiä.

Joskus silloin kun Mikko Aaltonen jätti Rytmin (käsittääkseni koska omistavan tahon tarkoitus keventää lehden sisältöä ei erityisemmin innostanut), lehti muuttui turhanpäiväisemmäksi, jonkinlaiseksi epäkelvoksi Rumban sivutuotteeksi, joka kai yritti tavoittaa vähän aiempaa nuorempaa ja päiväperhosempaa yleisöä, tai ainakin valtavirtaisempaa väkeä. Siis jonkinlainen aikuisten Suosikki, jonka ilmeisenä tarkoituksena oli kiinnostaa sellaisia tahoja – asiakkaita, mainostajia, yhteistyökumppaneita – jotka tuovat rahaa julkaisijan pörssiin.

Seurauksena laatu notkahti, lehti oli sekava jne. Ei se kai oikein tiennyt, mitä se halusi olla. No, minä elin siinä uskossa, että konsepti on jollain tavalla saatu toimimaan tai ainakin kannattamaan, koska huomaisin lehtitelineistä, että Rytmi edelleen ilmestyi. Osasyy kuvitteluuni taisi olla se, että kun Suosikki syyskuussa 2012 päätettiin lopettaa, ajattelin sen hyödyttävän nimenomaan Rytmiä, jos ketään.

Mutta olin väärässä, sillä saamani lehti (# 2/13) on jotain muuta kuin kuvittelin. Siinä, missä ajattelin Rytmin tavoittelevan nuorempia, on siitä todellisuudessa tullut keski-ikäisten lehti (meinasin kirjoittaa ”keski-ikäisten nostalgikkojen lehti”, mutta sitten ajattelin, että se voisi loukata esim. Mojon lukijakuntaa).

Tämän numeron kannessa on Iggy Pop, Depeche Mode, Jason Becker ja Deep Purple, joiden urien keski-ikä on vaatimattomat 36 ja puoli vuotta. Edellisen numeron kannessa oli Ismo Alanko (s. 1960), Nick Cave (-57), Jukka Tolonen (-52) ja Steven Wilson (-67). Sitä edellisen Bon Jovi, Nuno Bettencourt (!), Joe Strummer ja Chris Cornell, sitä edellisen Rollarit, Aerosmith, Lemmy ja Heart.

Uuden Rytmin linja onkin selkeä: menneeseen haikailu. Tarkemmin sanoen 70-lukuun, koska ”millään muulla vuosikymmenellä ei ole koettu niin monta todellista uutta musiikin menestyksekästä tulemista”, Hyttinen kirjoitti ensimmäisen ”uuden linjan” mukaisen Rytmin (#1/12) pääkirjoituksessa. En ole aivan varma mitä ”uusi musiikin menestyksekäs tuleminen” tarkoittaa, mutta tapahtui kyllä 70-luvulla kieltämättä tapahtui musiikillisesti paljon mielenkiintoisia juttuja.

Samassa pääkirjoituksessa Hyttinen toteaa silmänkään räpsähtämättä: ”Uudistunut Rytmi on kuin […] Rolling Stonesin Some Girls -boksi: oman aikansa klassikko […]”. No, Rytmi kyllä OLI klassikko, silloin kun lehden tekijätkin kehtasivat nimittää sitä rytmimusiikin erikoislehdeksi, mutta nykymuotoinen Rytmi on sellaisesta vielä kaukana.

Hyttinen vielä jatkaa maalailuaan vertaamalla uudistuneen lehtensä ”tilannetta siihen, että pyörän uudelleen keksimisen sijaan hyväksi todettu ratas on rasvattu huikeaan iskuun, jotta matkanteosta pääsee nauttimaan ilman uutuudenkankeutta ja sisäänajoa.”. Pääkirjoituksen grande finale on virke: ”Kuten Epe Heleniuskin […] toteaa: ”Ilman hyvää biisiä ei oo mitään”.” Epe on oikeassa, tuollaisella lausunnolla, mutta en ehkä siteeraisi Epen tuollaista lausetta muistaen, että hän ei ole hyvää biisiä onnistunut demokasoistaan löytämään, jaa-a, koko 2000-luvulla? (Sehän ei välttämättä kerro Epestä mitään vaan demokasoista…)

Mitä huikea isku uuden Rytmin tapauksessa sitten tarkoittaa? Tämän uusimman numeron perusteella Otto Talvion suht perus, joskin lehtimitassa iloisen laajaa juttua Iggystä ja Stoogesista, jossa historioinnin ohella haastellaan lyhyesti Iggyä ja pidemmälti James Williamsonia; Pasi Kostiaisen suht perus Depeche Mode/Andy Fletcher -haastattelua; Harri Hakasen suht perus Jason Becker -haastattelua ja saman miehen suht perus Deep Purple/Roger Glover -haastattelua. Lisäksi lehdessä on esittely Rock and Roll Hall of Fame -museosta, jota ei kannata lukea, jos on lukenut esim. Jim DeRogatisin hyvän reportaasin samasta paikasta – tai muutenkaan.

Huikea isku? Eipä erityisemmin, vaan ammattikirjoittajien asiantuntevia, mutta kuitenkin vain peruslaadukkaita juttuja. Ei erityistä intohimoa, ei huikaisevan laadukasta sisältöä, vaan ihan tavallisia suomalaisia musalehtijuttuja, jotka voisivat ilmestyä Soundissa, jos aiheena olisi Nightwish tai Kotiteollisuus.

Rytmin numeron 2/13 aiheet kiinnostanevat lähinnä vähän varttuneempia, eli maksukykyisempiä lukijoita. Heitä varten on myös Talvion vinyylipalsta, jonka sinänsä mielenkiintoisten musatärppien osaviehätys taitaa olla niiden hinnoittelussa, jota varten säännöllinen ja miksei mukavakin palkka olisi hyvä.

Muuten lehti ei sisältänyt mitään rahanarvoista. Levyarviot olivat lähinnä yhdentekeviä, sekä valintojen puolesta että sisällöltään. Monisivuinen Rytmihäiriön kuva-albumi, Jarkko Nordlundin haastattelu ja koko Skene-osio ei myöskään erityisen huikealta iskulta tuntulta, ei edes vyön alle. Sinänsä mielenkiintoinen Artistin asialla -palsta herätti lähinnä kysymyksen siitä, miksi kukaan lähtisi etsimään enimmäkseen aloittelevaa artistia koskevaa asiaa (musa-ammattilaisten eläke-, äitiys- ja isyyspäivärahat) keski-ikäisille tai -ikäistyville suunnatusta Rytmistä, ellei ideana ole, että vanhemmat Rytmin lukijat osaavat neuvoa jälkikasvuaan, jotka ymmärrettävistä syistä eivät tule tällaista lehteä koskaan lukemaan.

Summa summarum: ehkä se Epen lainaaminen sittenkin oli ihan paikallaan?

Levyvuosi 2012

Vuosi on melkein loppu, joten tässä minun viisi penniäni vuoden 2012 julkaisuista.

Levyvuotta on omalla kohdalla leimannut se, etten ole kovin paljon ehtinyt tai jaksanut haravoida läpi uusia julkaisuja, ja onkin tullut pääosin seurattua vanhojen tuttujen tekosia. Osittain se johtuu siitä, että on ollut vähemmän mahdollisuuksia ja aikaa kuunnella musiikkia kuin pitkiin aikoihin. Vastavuoroisesti muutamia levyjä on sitten tullut kuunneltua selkeästi enemmän kuin mitään vuosiin.

Jos kuuntelumäärät kertovat laadusta, ovat Kevinin Ebb and Flow sekä Dr. Johnin Locked Down vuoden levytapaukset allekirjoittaneelle. Molemmat ovat pyörineet niin usein soittimessa, että niissä on oltava kuuntelua kestävää syvyyttä. Kumpikaan ei toisaalta ole erityisen vaikea levy. Ennemmin ne tekee mieli luokitella aikuisorientoituneiksi sillä lailla kuin AOR on pehmeää, melodiakylläistä ja helppoa. Sekään ei ole moite, vaan merkki miellyttävyydestä, minkä ei aina tarvitse tarkoittaa kuuntelijoiden aliarviomista.

Kolmas omissa kirjoissa klassikkoasemaan nouseva levy tältä vuodelta on New Garden Orchestran Le Depart. Myös sitä olen kuunnellut uudestaan ja uudestaan, enkä vieläkään osaa erityisen tarkasti eritellä, miksi. Mutta ainakin koska se yhdistää nätillä tavalla monenlaista jos ei ääri- niin päätä kuitenkin; helppoa ja vaikeaa, kirkasta ja selkeyttämätöntä, improvisoitua ja säänneltyä, melodiaa ja mekkalaa.

Muita hyväksi todettuja ja mieleen jälkensä jättäneitä levyjä ovat olleet Mohelin monenlaisia määrittelyjä pakeneva mölylevy Second Temple ja niinikään jonnekin melupuolelle asentuvan Läskin Ukkoskupu-kasetti. Animal Collectiven Centipede Hz on mainio, muttei henkilökohtaisesti niin sykähdyttävä kuin Merriweather Post Pavilion tai Strawberry Jam olivat. Hieman samanlaista ”vikaa” on uusimmassa The Flaming Lipsin levyssä. Mielenkiintoinen kokonaisuus, nasta levy, mutta vaikea motivoida itsensä enempi kuuntelemaan, kun takataskusta pilkottaa esim. Embryonic. Kolmaskin tällainen levy tulee mieleen, eli Joose Keskitalon Vyötä kupeesi ja tule – hieno levy, mutta.

Hypeallergikoksi olen nauttinut yllättävän paljon sekä Antero Lindgrenin Motherista että Pää Kii -yhtyeen samannimisestä debyytistä. Molemmat ovat loppujen lopuksi suht perus omissa karsinoissaan, mutta ehkä levyjä yhdistää tekijöidensä jonkinlainen vereslihaisuus: on intiimiä, ehkä henkilökohtaistakin, ja se kuuluu positiivisella tavalla. Henkilökohtaisilta ovat tuntuneet myös Neil Youngin & Crazy Horsen molemmat tämänvuotiset julkaisut. Olen molemmista onnistunut nauttimaan suht ehdoitta, vaikka molemmilla kauneusvirheensä on. Oli tietysti jo lähtökohtaisesti ilahduttavaa saada kuulla Crazy Horsea, mutta ei levyjen tehoja laskenut se, että meininki on yhtä ontuvan toimivaa kuin aina ennenkin.

Pikkulevyistä parasta kyytiä ovat antaneet Perikadon täysin periksi antamaton Jälkiteollinen painajainen, Beastmilkin mojova Use Your Deluge, Joose Keskitalo / Mirel Wagner -splitti ja Baxter Stockmanin Romance, vaikka onhan se lähinnä sitä itseään, tosin genretietoudestaan huolimatta erittäin toimivaa. Vähän samalla tontilla toimi Forkboy, jonka ysärillä nauhoitettu tuotanto lyötiin keväällä yksiin kansiin – kiitos siitä kenelle se kuuluu.

Mitäs vielä? Rämpytyspuolelta ainakin aina yhtä väkevän Janne Westerlundin soolo ja Mikael H. & The Siberiansin kesäinen President of the Venice Beach jatkavat eloaan hyllyssäni. Sen sijaan Esko Elomaan ja Viljami Kukkosen hyviksi todetut levyt tuskin tulevat soimaan jatkossa. Ville Leinosen Aaukeaaukeaaukeaa oli mainio julkaisu, mutta Camp Crystal Lakesta en sano vielä mitään. Myös Ruger Hauerista ja Barry Andrewsin Diskosta on vielä liian aikaista sanoa yhtään mitään. Sen sijaan varmaa on, että Laivueen uusi levy on edeltäjäänsä parempi, mutta kuinka paljon selviää ehkä joskus myöhemmin.

Varsinaisia pettymyksiä ei ollut, kun ei ollut sen kummemmin odotuksiaakaan. Ehkä bob hundin uusin oli yllättävän luonteeton. Myös Neil Youngin kirjasta olin odottanut jotain muuta, vaikka ihan mielenkiintoinenhan se noinkin oli. Noin muuten vastaan on tullut lähinnä entisessä määrin levyjä, joita olisi pitänyt rutkasti tiivistää, tarkentaa tai joita ei olisi pitänyt julkaista ollenkaan. Levyjä tulee edelleen vähän joka tuutista ja vähän turhan heppoisella pohjalta. Mutta eipä se tietysti minulle kuulu, kun en jaksa kuunnellakaan.

Pulp Ruisrockissa

Muutamia huomioita liittyen Pulpin Ruisrock-keikkaan.

Monella taholla on huomioitu ja painotettu, että kyse oli nostalgiasta. Varmasti niinkin, onhan kyseessä yhtye jonka suosion suurpäivät elettiin suunnilleen silloin kun yhtye edellisen kerran Turussa kävi, ja jonka edellisestä levystäkin tulee jo vuosikymmen. Että siellä ne soittaa vanhoja hittejä ja kuulostaa ysäriltä ja ei tämä nyt niin ekstaattista edes ole.

kuva: Tomi Palsa / Ruisrock

En tiedä miten muuten voisikaan olla? Kun ei ole kuin vanhaa, sellaista joka ei ole uutta.

Itselleni Pulp on mitä vähimmässä määrin nostalgiaa. Olen tutustunut, ihastunut ja myöhemmin rekisteröinyt suhteeni yhtyeeseen vasta joskus 2000-luvulla. Minulle Pulp ei kerro mitään minun 90-luvustani, eikä Pulp liity oikeastaan millään tavalla minun nuoruuteeni. Pulp on päinvastoin ollut minulle erittäin ajankohtainen yhtye viimeiset 10 vuotta, ja suurimman osan siitä ajasta se on ollut tauolla. Pulp on myös mielessäni ja mielestäni ajaton yhtye, jonka jotkut musiikilliset vivahteet eivät ole kestäneet ajan hammasta, mutta jonka ydin edelleen on yhtä nuori, vanha tai mitä ikinä kuin syntyessään.

Viihdyin keikalla erittäin hyvin, vaikka settilista oli odotetunkaltaisen tylsä, ja vaikka en missään vaiheessa päässyt kaipaamaan menneeseen, ja vaikka Jarvis esiintyi ja viihdytti suunnilleen niin kuin olin muutaman vuoden takaisen soolokeikan perusteella oppinut odottamaan.

Toki olisin mielelläni ollut kuulematta niitä hittejä, tai ylipäätään suurta osaa Different Classin sinänsä mainioista biiseistä. I Spy ja F.E.E.L.I.N.G.C.A.L.L.E.D.L.O.V.E. olisivat riittäneet hyvin, ja loppusetti olisi voinut koostua enemmän This Is Hardcoren ja His ’n Hersin – joka sivumennen sanoen on parhaiten kestänyt kuuntelua Pulpin 90-luvun levyistä – materiaalista, tai turhaan ylenkatsotun We Love Lifen huipuista. Mutta hyvä se näinkin oli.

Jarvis on lavalla ennen kaikkea viihdyttäjä, vähän kuivakka ja limainen, mutta viihdyttäjä yhtä kaikki. Ei julistaja, ei sukupolvensa ääni, ei suuri runoilija, ei loistava laulaja; tämä kaikki löytyy jostain muualta. Lavalla Jarvis kyllä on jonkinlainen älykkö, mutta ikään kuin vähän vahingossa; hän ei osaa luonnostaan kietoa yleisöä sormensa ympärille, mutta tekee sen silti jos hänen sanojaan kuuntelee. Tietysti paljon tästä on opeteltua, vuosien ja esiintymisten harjoittamaa, mutta jotain kai tulee luonnostaankin.

Esimerkiksi erotiikka, jos sitä haluaa ajatella. This is Hardcore oli setin itseoikeutettu kliimaksi, eeppinen biisi pornosta, jolle ehkä toivoin raskaampaa sovitusta, mutta joka oli hyvin nautittava näinkin. Kun miettii kuinka paljon porno on arkipäiväistynyt viimeisen kymmenen-viidentoista vuoden aikana, on vaikea pitää tällaisen biisin tekijöitä minään nostalgiana. Arvostusta soisi päinvastoin annettavan siitä, mistä se kuuluu antaa, ja se ei ole ”muutaman hitin tekeminen 90-luvulla”.

Joka tapauksessa: Jarvis on ennen kaikkea ilmestys, jota jaksaa ja kannattaa seurata puolitoista tuntia, myös silloin kuin musiikista ei ole siihen. Sitä ei voi sanoa yhdestäkään toisesta viikonlopun Ruisrock-artistista.

pulppeople.com

Crystal Antlers: Two-Way Mirror

Oli mennyt aivan ohi, että Crystal Antlers julkaisi viime vuonna albumin; mahdollisesti koska se näyttäisi olevan yhtyeen itsensä toimesta julkaistu, eli omakustanne jota ei liene jaeltu aivan tänne meille asti. Hyvä kuitenkin että tuli huomattua: on nimittäin paljon rouheampaa menoa kuin sinänsä mainiolla, mutta vähän turhan popilla ja sisäsiistillä Tentaclesilla (2009), joka muistaakseni jäi Touch & Gon viimeiseksi albumijulkaisuksi.

Two-Way Mirrorilla on kakofoniaa ja melskaamista eponyymin EP:n malliin, mutta toki myös kevyempää suhailua. Tai itse asiassa myös kakofonisemmat osuudet ovat loppujen lopuksi melko kevyitä. Vielä tusinan kuuntelukerran jälkeen tuntuu vähän aikaiselta sanoa mihin suuntaan yhtye on kulkemassa – jos mihinkään – mutta ainakin levy on viihdyttävä. Siitäkin huolimatta, ettei biisimateriaali ole yhtä osuvaa kuin aiemmilla tuotoksilla.

Siksi Two-Way Mirror jäänee Crystal Antlersin tuotannossa kesäheilan asemaan. Se on vähän vanhan toistoa, eikä onnistu herättämään aivan yhtä valtavia ihastuksen ja innostuksen tunteita kuin aiemmat tekeleet. Crystal Antlers on kuitenkin edelleen yksi suosikkiyhtyeistäni; miten muutenkaan voisi olla kun kuusi ja puoli -minuuttisen, pieteetillä rakennetun Dog Daysin halkaisee kaksi halpaa, juustoista kitarasooloa. Se herättää samanlaisia perustavanlaatuisia kysymyksiä kuin se, miksi ihmisen viemäröinti on vedetty virkistysalueen läpi.

Hauskaa, kun sitä miettii, ja sitä juuri niin kauan kuin se kestää; siksi ikimuistoista.

Jim DeRogatis: Staring at Sound

Jatketaan suunnilleen samasta aiheesta kuin viimeksi. Jim DeRogatisin kirja Staring at Sound. The True Story of Oklahoma’s Fabulous Flaming Lips (2006) oli juuri niin hyvä kuin kuvittelin sen miehen aiempien tekstien perusteella olevan. Kyse on aivan tavallisesta bändikirjasta, joka seuraa yhtyeen ja sen jäsenten edesottamuksia jonnekin At The War With Mysticsiin (2006) asti, mutta yhdellä erolla suureen osaan muista bändikirjoista: perusasiat on esimerkillisesti kohdallaan.

Alle 250 sivuun DeRogatis saa mahtumaan vuonna 1983 perustetun yhtyeen historian, sen jäsenten taustat, ihmissuhteet ja keskinäiset välit, kymmenen levyn tekemisen ja julkaisun, kuvauksia lukuisilta kiertueilta jne. Yksinkertaistettuna: DeRogatis on hyvä kirjoittaja, joka saa asiansa sanottua pienessäkin tilassa. Siksi Staring at Soundista ei jää ainoastaan tunne siitä, että on oppinut jotain uutta, vaan että on myös lukenut hyvän kirjan.

Kirjan sisältö ei tietenkään yllätä, vaan se kattaa aika pitkälti samoja asioita kuin esimerkiksi samoihin aikoihin tehty ja vuotta aiemmin ilmestynyt The Fearless Freaks -dokumentti. DeRogatis onnistuu ehkä kuitenkin hieman paremmin valottamaan henkilöiden välisiä suhteita, sekä yhtyeen sisällä että sen ulkopuolella. Hän myös antaa eri näkemyksille, myös keskenään ristiriitaisille, tilaa. Faniudestaan huolimatta DeRogatis on myös kriittinen, etenkin yhtyeen tuotannon suhteen.

Staring at Sound ei olekaan vain kirja The Flaming Lipsistä, vaan myös tai ennen kaikkea, kirja sen musiikista. DeRogatis löytää tuotannosta suuria linjoja – mm. näkemys uutta uraa luovan hienon levyn jälkeen tulevasta, samantyylisestä mutta heikommasta levystä, on mielenkiintoinen – ja purkaa levyt myös osiin, hieman kuin täysin epäonnistunut kollegansa Joel McIver, mutta luonnollisesti tästä poiketen tyylillä, asianmukaisesti, ja vain jos yksittäisten biisien käsitteleminen on perusteltua. DeRogatisin myötä moni tuttu kappale saa mm. syntyhistorian.

Flaming Lips on sikäli erikoislaatuinen yhtye, että on oikeastaan hämmästyttävää, kuinka tavallisen kirjan DeRogatis on aiheesta onnistunut luomaan. Mutta toisaalta: ovathan yhtyeen jäsenetkin kaikesta huolimatta hyvin tavallisia ihmisiä. Wayne Coynen Derogatisille esittämä huoli ”We just do what we do and hopefully you can make it all sound interesting” on kuvaava.

Harvat yhtyeet ovat onnistuneet jatkuvasti kehittymään ja löytämään uusia tapoja ilmaista itseään. Harvemmat ovat myös löytäneet ostavan yleisön vasta jossain yhdeksännen albuminsa paikkeilla, kuusitoista vuotta perustemisensa jälkeen (Pulpin His ’n Hers ilmestyi muuten myös 16 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen). On todennäköistä, että yhtyeestä kirjoitetaan vielä monta kirjaa, oikeastaan riippumatta siitä, mitä sille vielä tapahtuu. Jotain erikoista niissä täytyy olla, että tekisivät Staring at Soundista tarpeettoman.

Jim DeRogatis, osa 2

Muutama sana vielä Jim DeRogatisin Milk It! -kokoelmasta, jonka ehdin vihdoin lukea loppuun. Kirjan loppuun oli säästetty sen parhaat palat:

Pari-kolme hienoa R.E.M.-juttua, joista (viimeistään) pitäisi selvitä, miksi kyseessä on hieno ja tärkeä bändi. Osio edelläkävijöitä käsitteleviä juttua; osio tyhjästä hypetettyjä ja huijauksia käsitteleviä juttuja; osio erikoismiehiä, friikkejä ja nörttejä käsitteleviä juttuja; ja osio kirjan muusta tarjonnasta poikkeavia juttuja, joissa mm. summataan ”vaihtoehto”vuosi -94, käydään The Rock and Roll Hall of Fame and Museumissa ja tehdään selkoa läski-rockista.

Erityisesti Hall of Fame -jutun lukemista suosittelen kaikille, erityisesti niille jotka ovat ajatelleet jostain syystä Clevelandin museossa käydä. DeRogatis osoittaa pienin vedoin, kuinka naurettavia, suhteellisia ja kaupallisen valikoivia, suoraan sanoen epäkiinnostavia tällaiset ”kunnianosoitukset” ovat.

Myös läskijuttu oli kiinnostava: itsekin painoa kerryttänyt DeRogatis esittelee keskeisiä lihavia muusikoita ja heidän tekojaan, ja osoittaa samalla kuinka visuaaliseksi muuttuneen alan kauneusihanteisiin ei voi mahtua ylimääräistä rasvaa – tai sen puoleen liiemmin juttuja ihanteiden ulkopuolelta.

Ehkä paras teksti oli silti miehen yhteenveto vuodesta 1994. DeRogatis kysyy kysymyksiä, joita jokaisen musiikista kirjoittavan kannattaisi kysellä jokaisen vuoden jälkeen, niin ettei vuosi toisensa perään tarvitsisi lukea samanlaisia juttuja pohjimmiltaan samanlaisista ja yhtä yhdentekevistä artisteista, jotka mukamas ovat tärkeitä.

DeRogatis penää vain kriittisyyttä, ja yhä vain sitä kaivataan enemmän. Rock ei tarvitse pelastajia, koska se ei ole kuollut; se tarvitsee ihmisiä, jotka ymmärtävät panna sivuun ne, jotka sellaista väittävät.

Miehen nettisivuille on muuten koottu kaikenlaisia kirjoituksia. En ole niihin tutustunut, mutta antanevat jonkinlaisen kuvan miehen tyylistä. Ja pääkaupunkiseudun kirjastoista löytyy Milk It! ja muutama muukin DeRogatisin kirja, kannattaa kokeilla.

—
jälkikirjoitus 22.5.: Jim DeRogatisin sivuilta löytyy näemmä tuo Hall of Fame -juttu.