Vallitseva muotti

En tiedä, miten paljon Leevi and the Leavings ja musiikkinsa merkitsee Timo Kalevi Forssille. Hän saattoi mainita sen teoksessaan Gösta Sundqvist − Leevi and the Leavingsin dynamo (Into Kustannus, 2017), mutta mieleen se ei ole jäänyt (vaikka lukemisesta ei monta kuukautta ole). Teoksessa toki viljellään rutkasti mm. ”legendaarista”, mutta enemmän kuin Forssin omista mieltymyksistä (vaikka myös niistä) se mielestäni kertoo siitä, kuinka Forss haluaa meidän suhtautuvan aiheeseensa.

Irvileuka voisi sanoa, että näin tehdään, jotta näkemystä ei tarvitsisi perustella. En kiistä näkemystä; Gösta Sundqvist teki paljon ikimuistoista ja myös tärkeää materiaalia. Harmillisen vähän Forss kuitenkaan osaa siitä mitään sanoa. Pääpiirteissään Gösta-kirjan sisältö on populaarikulttuuria seuraaville tuttua. Kuten esseisti Antti Hurskainen twiittasi, ”Gösta-elämäkerran suunnilleen ainoa kiinnostavassa kohdassa rumpali Jarmo Leivo kertoo, että he joivat studiossa kaakaota.”

Ironista kyllä, mieleenpainuvinta on Forssin tapa kuvata tai ”analysoida” Sundqvistin tekstejä. Jos biiseistä kertomiseen tai kuvailuun tai analyysiin käyttää biisien omia lyriikoita, tuhlaa mielestäni vain paperia. Mutta ehkä se – ettei voi sanoa juuri mitään – kertoo liian suuresta kunnioituksesta?

Tämä on todella sääli, sillä juuri Gösta teksteineen ansaitsisi paljon paremman käsittelyn, sellaisen jossa studiosessiot, levyjen ilmestymisvuodet ja kappalejärjestykset olisivat vain sivuosissa. Ajattelen esimerkiksi sellaista kirjaa, jonka mainittu Hurskainen kirjoitti Ozzy Osbournesta (ja Black Sabbathista).

Ozzyteksti (Savukeidas, 2012) löytää aiheensa yllättävien lähestymiskulmien kautta ja osaa välttää sekä rock-kirjallisuuden kliseet että sen muotokielen. Ehkä keskeisin ero keskimääräiseen rock-musiikkia käsittelevään kirjaan on se, että Hurskainen kirjoittaa myös itsensä tai esseeminänsä teoksen sivuille; että aihe nähdään tämän subjektin läpi.

Esseistiikka on tietysti luonteeltaan vapaampaa kuin tietokirjallisuus, eikä siihen myöskään liity samanlaista kronologisuuden taakkaa, mutta tarkoittaako se että jokaisen rock-kirjan tulisi olla niin samankaltainen?

Parempaa ja paikoin vapaampaa lähestymistapaa on toteuttanut Hannu Linkola Kentiä käsittelevässä teoksessaan Du & Jag Kent. Rakkaus kuin laulut jotka kuulemme (S&S, 2017). Linkolallakin kantava rakenne on kronologinen, mutta niin iso osa teoksesta käsittelee Linkolan oman elämän suhdetta Kentin musiikkiin (tai toisin päin), että kirja nousee kaltaistensa joukossa omalle tasolleen.

On makuasia, kiinnostavatko Linkolan pohdinnat ja huomiot Kentin musiikin ja uran eri taitteiden asettumisesta hänen omaan henkilö-, ihmissuhde- ja tunnehistoriaansa. On kuitenkin mielenkiintoista, kuinka Linkola yhtä subjektiivista suhdetta (omaansa Kentiin) käsitellessään onnistuu laajemmin kuvaamaan jotakin isompaa, ehkä jopa jonkinlaista sukupolvikokemusta.

(Olen Linkolaa vähän nuorempi, mutta kuitenkin tietyssä elämäni vaiheessa kokenut Kentin hyvin läheiseksi. Olikin kiehtovaa ja hämmentävää lukea, kuinka Linkola sitoi yhden Kentin kappaleen aivan samalla tavalla omaan elämäänsä kuin minä olen tehnyt. 15 vuotta olen kuvitellut, että Joakim Berg suuntasi sanansa vain minulle.)

En tiedä, onko Linkola yrittänyt tavoittaa jotain laajempaa, mutta olen melko varma että niin on yritetty tehdä monissa rock-kirjoissa, joissa siinä ei ole onnistuttu.

Olen vuosia valitellut, kuinka epäkiehtovia rock- tai popmusiikkia yksittäisten artistien tai yhtyeiden urien kautta käsittelevät teokset liian usein ovat. Ne tuntuvat täydellisiltä lähinnä niinkin epätodennäköiselle lukijalle, joka ei tiedä mitään artistista, jonka lauluja hän rakastaa.

(Tämä ei ole mahdotonta. Tommi Uschanov mainitsee esseeteoksessaan Sininen tango (Teos, 2017) Terry Eversin, joka 1960-luvulla kuuli Édith Piafin La vie en rosen jonkun mieslaulajan esittämänä, ja hankki itselleen myöhemmin lukuisia versioita laulusta. Evers ei koskaan selvittänyt, mistä laulussa lauletaan, eikä tiennyt Piafistakaan mitään ennen kuin näki elokuvan Pariisin varpunen – Édith Piaf (2007)).

Usein rock-kirjoissa toistuu unettava, mutta kronologisuudessaan ymmärrettävä kaava, jossa levyn luomista seuraa kiertue seuraa levy seuraa kiertue. Erityisen ongelmallisena, mutta myös hyödyllisenä, olen kokenut albumien kappaleiden läpikäymisen yksi kerrallaan; viimeistään siitä huomaa, onko tekijällä mitään sanottavaa aiheestaan.

Linkolalla usein on, vaikka varmasti joku muukin voisi analysoida kuten hän. Leevi and the Leavingsin suhteen kannattaa vilkaista esimerkiksi Nuorgamin juttusarjaa Leevi and The Leavingsin top40-biiseistä; se on noin 40 kertaa mielenkiintoisempi kuin Forssin teos.

Kirjoja tehdään tietysti paitsi viihdyttämään ja valistamaan myös myytäväksi; se on niiden elinehto. En tiedä, miten hyvin tai huonosti rock-kirjallisuutta myydään, mutta koska sitä jatkuvasti ilmestyy, oletan että siitä saadaan omat takaisin. Toisin sanoen: vallitseva muotti kelpaa.  

(Sivuhuomio: Uschanov kirjoittaa kokoelmansa nimiesseessä, kuinka iso osa “populaarimusiikkia käsittelevästä esseistisestä kirjoittelusta Suomessakin on ollut juuri sanoitusanalyysiä tai ainakin sanonut sanoituksista enemmän kuin varsinaisesta musiikista ja sen soinnista.” Samalla hän muistuttaa kuinka “akateemisessa  populaarimusiikin tutkimuksessa sanoitusanalyysiä pidetään yleisesti vanhentuneena — metodina, jonka käyttämistä edes kertaluontoisesti ja hetkellisesti pitää erikseen pyytää anteeksi” (ST, 72).

Oletan tämän liittyvän helppouteen: sanoituksia lienee helpompi analysoida kuin musiikin sointia, ja siitä lienee myös helpompi kirjoittaa. Ja ehkä lukijankin on helpompi ymmärtää sanoitusanalyysiä. Ainakin minun on, kun en musiikista juuri mitään ymmärrä. Vallitseva muotti kelpaa?)

Mainokset
Vallitseva muotti

Vuoden 2013 rockkirjasatoa

Muutama sananen vuoden aikana ilmestyneistä suomenkielisistä musakirjoista. Jos tarjontaa pitäisi luonnehtia yleisesti, on se suht tavanomainen, mutta kun katsoo yksityiskohtia, voi kai ainakin toivoa, että parempaan suuntaan liikutaan. Kärjistettynä: mitä vähemmän Joel McIverin kirjoja julkaistaan, sen parempi kaikille. En ole kaikkia vuoden aikana ilmestyneitä kirjoja lukenut, mutta pääosin ne jotka kiinnostavat, joten tässä muutaman sentin edestä suosituksia.

Kevätpuolella ilmestyneistä kirjoista kannattaa lukea Pete Townshendin omaelämäkerta Kuka olen (LIKE, 564 s., suom. Juha Ahokas). Townshend on tyyppinä mielenkiintoisen ristiriitainen, hänellä on henkilöhistoriaa mistä ammentaa, ja hän on kirjallisesti sivistynyt. Se tarkoittaa, että teos on paljon paremmin kirjoitettu kuin rock-kirjat keskimäärin. Sama ansio on vastikään ilmestyneellä Richard Hellin omaelämäkerralla Sopeutumattomien sukupolvi: punkin kummisedän muistelmat (LIKE, 330 s., suom. Ilkka Salmenpohja eli Ike Vil). Kirjalliset ansiot eivät sinänsä yllätä, onhan Hell ennen kaikkea runoilija. Ristiriitainen hahmo, jonka tekstin perusteella saa tuttuun aiheeseen (1970-luvun CBGB-skene ympäristöineen) uuden näkökulman. (En muilta osin ole Hellin kirjallisiin tuotoksiin tutustunut, mutta pidän merkittävänä sitä, että hän on ollut perustamassa yhtyeitä – Television ja The Heartbreakers – jotka ovat huomattavasti parempia kuin ne joiden kanssa hän on levyttänyt.)

Toinen keväällä ilmestynyt ja tsekkaamisen arvoinen teos on Peter Ames Carlinin Bruce (Otava, 576 s., suom. Jaana Iso-Markku). Springsteenin tarina on perinteinen, ja sen kohde vaikeasti kuvattava siinä mielessä, että kiinnostavimman Bruce Springsteen -kirjan kirjoittanee hän itse (sama ”ongelma” kuin Bob Dylan -kirjoissa). Mutta Carlin on hyvä kirjoittaja ja selviää työstään vähintään hyvin. Kirjan asetelma on toki kaikin tavoin perinteinen, eikä pääse yllättämään millään tavalla, mutta ollakseen rock-elämäkerta, Bruce on harvinaisen hyvin tehty.

Lähtökohdiltaan aivan erilainen on Mika Järvisen kirjoittamassa kirjassa Uriah Heep: Easy livin’: Ken Hensleyn vuodet 1970-1980 (Johnny Kniga, 455 s.). Erilainen, koska Järvisen suomalaisuus on näiden kirjojen tekijöiden kohdalla edelleen mieleenpainuva kuriositeetti, ja erilainen, koska Järvinen keskittyy tiukasti yhteen kymmenen vuoden jaksoon urasta, joka jatkuu edelleen. Ikävää Järvisen kirjassa on se, että se on yksityiskohdissaan ylitsevuotavan runsas, täynnä rockkliseitä, ja tekijänsä fanituksen takia suht yksisilmäinen. Se toki kertoo aiheestaan paljon, mutta erityisen hyvä kirja se ei silti ole. Siksi kirjaa ei kannata suositella kuin faneille (jotka aiheensa kai jo niin hyvin tuntevat, etteivät kirjaa kaipaa?).

Syksyn mielenkiintoisimpia kirjoja ovat Antti Hurskaisen Ozzy Osbournea käsittelevä esseekokoelma Ozzyteksti (Savukeidas, 190 s.) ja Jantso Jokelinin Huuliharppukirja (Sammakko, 256 s.). Hurskaisen kirja on täynnä mielenkiintoisia näkökulmia aiheeseen, josta kuvittelit tietäväsi jotain. En itse painettua kirjaa ole vielä ehtinyt lukea, mutta käsikirjoituksen perusteella on helppo olla samaa mieltä Turun Sanomien Kari Salmisen kanssa: ”kirjoituksia luonnehtii toki selväjärkisen mutta sivusta tai alaviistosta koukkaavan terävyys, jollaista on jokseenkin turha etsiä rockjournalismista tai bändihistoriikeista”.

Nimenomaan tällaisia kirjoja pitäisi tehdä, julkaista ja/tai suomentaa enemmän: älykkäästi aiheitaan käsitteleviä tekstejä, joiden olemassaolo on perusteltua aiheestaan riippumatta (kukaan on tuskin koskaan ikinä missään hankkinut esim. McIverin kirjaa muun kuin sen aiheen takia). Tällainen vaikuttaa selailun perusteella olevan myös Jokelinin teos, mutta siitä lisää jahka ehdin sen lukea. Voi joka tapauksessa kuitenkin jo todeta, että viime vuonna esseekokoelmallaan Matkaopas ei-minnekään (Sammakko) debytoineen Jokelinin juttuja kannattaa seurata.

(Suomessa on paljon kirjoittajia, jotka kykenevät tuottamaan mielenkiintoisia, syvällisiä ja oivaltavia tekstejä popkulttuurista (esim. useampi NRGM:iin kirjoittanut). Toivoa kai on, että jatkossa voitaisiin nähdä enemmänkin älykästä kotimaista popkulttuuriesseistiikkaa. Ala ei ainakaan ole erityisen kilpailtu.)

***

Huomioita muista tänä vuonna ilmestyneistä kirjoista:

Paul Stenningin Rage Against The Machine. Taistelu lavalla (Into) on surkea, ja tavallaan ironinen. Stenningin yksisilmäinen fanipoikailu on tuottanut pamfletin, joka ei ole millään tavalla kärkevä, mutta kyllä kuin monet niistä asioista joita RATM kritisoi. Taistelu lavalla on McIverin Tool-kirjan sisarteos, kirja joka onnistuu olemuksellaan likaamaan kaiken sen, mistä sen aihe voitaisiin muistaa.

Matt Thornen Prince-kirja (Tammi) kiinnosti, kunnes Mikko Aaltosen Hesariin kirjoittama arvio teoksesta ilmestyi. Siis: kirja saattaa olla ihan okei, mutta olin kiinnostunut nimenomaan Princestä, en myytistä. On toki ilahduttavaa, että ”Thorne on lähestynyt kohdettaan ammattikunnalleen epätyypillisesti: kylmän faktan ja diskografiatietouden kautta”, eikä tylsän ja arvattavan biografiakeskeisesti, kuten näissä kirjoissa on tapana ollut. Aaltosen mukaan Thornen lähestymistavasta ei kuitenkaan ole mitään etua, ja tässä tapauksessa taidan tyytyä uskomaan häntä.

Ice-T:n ja Douglas Centuryn kirja Ice-T – Gangstan tie Hollywoodin kultasormeksi (LIKE) kannattaa kiertää kaukaa. Kyseessä lienee yksi viime vuosien surkeimmista käännöskirjoista mitä musiikkiin tulee (kun unohdetaan McIverin kirjat). Aineksia olisi, onhan kyseessä Ice-T, mies jolla on musiikillisia ansioita, ura näyttelijänä ja rikollisena, vaimo jolla on tolkuttoman kokoinen hanuri jne. Mutta kun ei: Gangstan tie on kivetty latteuksilla, onnettomilla aforismeilla, tyhjänpäiväisellä lässytyksellä, oman uran surkeimpien puolten hehkutuksella. Kaiken kukkuraksi teoksella ei oikein ole camp-arvoakaan.

Vastaavanlainen opus on Zakk Wylden ja Eric Hendrikxin Maailmanvalloitusopas (LIKE), josta kirjoitin alkuvuodesta desibeli.netissä näin: ”jos on 12-vuotias tai esimerkiksi piti Heikelä-Linnanahde Korporaatiota viimeisenä oikeana radio-ohjelmana, viihtyy kirjan parissa mainiosti”.

Suhteellisen toimivaa ja paljon viihdyttävämpää sikailua löytyy Al Jourgensenista kertovassa, Jon Wiederhornin kirjoittamasta Kolmesti kuollut. Minä ja Ministry -kirjasta (LIKE). Teos on paikoin jopa törkeämpi kuin alan huippukohtana pidetty Mötley Crüe -kirja Törkytehdas. Ministry-kirjan erottaa Törkytehtaasta edukseen vielä se, että Jourgensen on hauska (tai Wiederhorn saa hänet vaikuttamaan siltä). Lisäksi hän tuntuisi olevan parempi, tuotteliaampi ja älykkäämpi muusikko kuin Mötleyn pojat, joiden muistamiseen tarvitaan kuolonkolari ja kotipornovideo.

Vuoden 2013 rockkirjasatoa