Crystal Antlers: Two-Way Mirror

Oli mennyt aivan ohi, että Crystal Antlers julkaisi viime vuonna albumin; mahdollisesti koska se näyttäisi olevan yhtyeen itsensä toimesta julkaistu, eli omakustanne jota ei liene jaeltu aivan tänne meille asti. Hyvä kuitenkin että tuli huomattua: on nimittäin paljon rouheampaa menoa kuin sinänsä mainiolla, mutta vähän turhan popilla ja sisäsiistillä Tentaclesilla (2009), joka muistaakseni jäi Touch & Gon viimeiseksi albumijulkaisuksi.

Two-Way Mirrorilla on kakofoniaa ja melskaamista eponyymin EP:n malliin, mutta toki myös kevyempää suhailua. Tai itse asiassa myös kakofonisemmat osuudet ovat loppujen lopuksi melko kevyitä. Vielä tusinan kuuntelukerran jälkeen tuntuu vähän aikaiselta sanoa mihin suuntaan yhtye on kulkemassa – jos mihinkään – mutta ainakin levy on viihdyttävä. Siitäkin huolimatta, ettei biisimateriaali ole yhtä osuvaa kuin aiemmilla tuotoksilla.

Siksi Two-Way Mirror jäänee Crystal Antlersin tuotannossa kesäheilan asemaan. Se on vähän vanhan toistoa, eikä onnistu herättämään aivan yhtä valtavia ihastuksen ja innostuksen tunteita kuin aiemmat tekeleet. Crystal Antlers on kuitenkin edelleen yksi suosikkiyhtyeistäni; miten muutenkaan voisi olla kun kuusi ja puoli -minuuttisen, pieteetillä rakennetun Dog Daysin halkaisee kaksi halpaa, juustoista kitarasooloa. Se herättää samanlaisia perustavanlaatuisia kysymyksiä kuin se, miksi ihmisen viemäröinti on vedetty virkistysalueen läpi.

Hauskaa, kun sitä miettii, ja sitä juuri niin kauan kuin se kestää; siksi ikimuistoista.

Mainokset
Crystal Antlers: Two-Way Mirror