Crosby, Stills & Nash: CSN (box set)

Jostain syystä tulee tunne, että he yrittävät vähätellä häntä, olla kuin hänellä ei olisi ollut mainittavaa vaikutusta.

Kannen syytä se ei ainakaan ole.

Kuvassa mikrofonin ympärillä seisovat Crosby, Stills ja Nash, ja heitä kehystää reunoilla kulkeva rimpsu, joka luettelee osallisia ja kokoonpanoja: Crosby, Stills & Nash; Crosby & Nash; David Crosby; Graham Nash; Stephen Stills; Manassas. Koska nimiä ei ole enempää, ne painetaan kahteen kertaan, kaikki paitsi yksi: Crosby, Stills, Nash & Young.

Ratkaisu on hauska, sillä kansitaidetta ajatellen kieltämättä turhan pitkällä nimellä varustettu CSN&Y esittää boksin kappaleista liki neljäsosan, eli 19, kun taas ytimekkäästi nimetty Manassas, Stillsin yhtye jossa soitti mm. alkuperäis-Byrds Chris Hillman, kokonaiset kolme biisiä.

CS&N-boksilla (ilmestyi alunperin 1991, uusintana ainakin 2013) on tietysti kyse David Crosbyn, Stephen Stillsin ja Graham Nashin musiikista, ei Neil Youngin. Neljällä levyllä on yhteensä 77 biisiä, ja niistä kaksi – Helpless ja Ohio – ovat Youngin käsialaa (tavallaan kolmaskin, Stillsin ja Youngin Got It Made). Kaksi on vain vähän (tai tuplasti) enemmän kuin mitä boksilta löytyy esim. Beatlesin biisejä (Blackbird).

Olisi silti typerää uskotella, etteikö Youngilla olisi ollut suurikin vaikutus, CS&N:iin.

CS&N:n eponyymi debyytti on hieno levy, todellinen klassikko. Se yhdistää kolmen miehen parhaita puolia – laulamista, lauluntekemistä – varsin tehokkaalla tavalla. CS&N saattoi olla oman aikansa superbändi, mutta yli 40 vuotta myöhemminkin sen ensituotokset tuntuvat edelleen harvinaisen luontevilta ja toimivilta.

Youngin mukaantulo kolmikon rinnalle ei välttämättä lisännyt CS&N:iin mitään, mitä siinä ei muutenkin olisi voinut olla – poikkeuksena ehkä erottuva ääni ja sellainen (kitara?)roso, jota Crosby ei voinut tarjota. Silti nelikon ensimmäisellä studioalbumilla – eikä ikävä kyllä ainoalla. Vuonna 1988 ilmestynyt American Dream on kamala vaikka tai koska se koostuu enimmäkseen Youngin biiseistä. Siksi niitä ei kuulla tällä kokoelmalla, mutta ei niiden läsnäoloa perustelisi mitkään muutkaan tekijät. American Dreamin heikkojen biisien, kauheiden soundien ja onnettomien sovitusten perusteella voisi kuvitella, ettei Youngilla mennyt 80-luvulla kovin hyvin. Vuosikymmen myöhemmin ilmestyi Looking Forward, josta en ole vielä onnistunut kiinnostumaan – Déjà Vulla on, vaikka unohdettaisiin Youngin pari sävellystä, jotain vielä enemmän kuin CS&N:ssä oli.

CSN&Y on yhtä kuin neljä lauluntekijää ja neljä upeaa laulajaa, ymmärtää tämän sitten miten tahansa, sekä ainakin muutama oivallinen instrumenttinsa persoonallinen taitaja. Näiltä osin voisi kuvitella vuonna 1971 ilmestyneen CSN&Y:n livelevyn 4-Way Street tarjoavan huikeaakin iloittelua, mutta kyse on ennemmin jonkinlaisesta Déjà Vun sisarteoksesta. Maltillinen, yhtyettä useimmiten edukseen esittelevä livekavalkadi eroaa tosin studioalbumista yhdellä ratkaisevalla tavalla.

Déjà Vuta nelikko työsti enimmäkseen erikseen erilaisista henkilökemiallisista syistä johtuen. (Miksi keskinäisistä ongelmista kärsivät ihmiset perustavat yhtyeitä on minulle useimmiten kysymysmerkki, mutta olkaamme siitä silti iloisia.) 4-Way Street ei ensisijaisesti toimi sillä soittavien muusikoiden taitojen ansiosta, vaan siksi että heidän on pakko olla samaan aikaan samassa tilassa. Olennainen osa livelevyä on yhtyeen jäsenten välinen kitka. On vapauttavaa kuunnella ihmisiä, jotka eivät mielellään tai ollenkaan haluaisi olla toistensa seurassa, mutta jotka samalla toimivat juurin niin, koska heidän ilmeisesti vain on soitettava ja laulettava yhdessä. Että on pakko kestää vihamielisyys ja riidat ja välittämättömyys voidakseen luoda yhdessä jotain, mitä ei ilman tulehtumista ja haavoja olisi. Se on tärkeää siksikin, että se jäisi useimmilta tekemättä, riippumatta siitä motivoiko soittoa joku musiikkia arkisempi ja tyhjänpäiväisempi asia kuten esimerkiksi raha.

On vaikea määritellä tarkasti, mikä tekee Déjà Vusta niin erikoisen levyn – verrattuna esimerkiksi sitä ympäröiviin Crosby, Stills & Nash– ja CSN-levyihin. Yhtä lailla vaikeaa on määritellä tarkasti, missä kulkee raja yhtyeen jäsenten yksittäisten taidonnäytteiden ja nelimiehisen (tai noin nelimiehisen, sillä bändiin voi laskea kuuluviksi myös rumpali Dallas Taylorin ja basisti Greg Reevesin) yhtyeen välillä. Levyllä on joka tapauksessa samanlaista vaivattomuuden, virtuositeetin ja herkkyyden yhdistelmää, jota voi aistia esim. Crosbyn loisteliaalla If I Could Only Remember My Name -soololla. Siksi Déjà Vun hienoudessa ei voi olla kyse vain Youngista, vaikka hän ja Nash soittavat myös Crosbyn soololla.

Ennen Neil Youngia CS&N oli mahtava, mutta sen jälkeen ei enää yhtä mahtava. Vuoden 1977 CSN on paikoin huikea levy, mutta lähtiessään Young tuntui vieneen mukanaan jotain siitä, mikä teki kolmikon ensimmäisestä levystä, Crosby, Stills & Nashista, erityisen. Eikä vuoden -77 jälkeisestä yhtyeestä, Neil Youngin kanssa tai ilman, kannata edes puhua.

Youngin salakavalaa merkitystä CS&N:lle kuvaa (vahingossa?) hyvin se, ettei CS&N:lla ole omaa (englanninkielistä) Wikipedia-sivua, vaan yhtyeen debyytti ja muut neilyoungittomat levyt käsitellään CSN&Y:n artikkelissa. Tämä siitä huolimatta, että Young ei ollut yhtyeessä (jos ajattelemme että CS&N ja CSN&Y ovat yhtä) alusta alkaen, ja siitä, että CSN&Y-studioalbumeja on vain kolme, kun CS&N -levyjä on viisi. Valinta on tietysti ollut sivuston ja artikkelin luojan/-ien, mutta jos CS&N ja CSN&Y ovat yksi ja sama, miksei samassa artikkelissa käsitellä esim. myös Stills-Youngin levyä (”S&Y”), tai Crosby & Nashin (”C&N”) tuotoksia.

On selvää, etteivät levyt Crosby, Stills & Nash, Déjà Vu ja CSN eroa toisistaan musiikillisesti mitenkään erityisen paljon (ilmeisin ero lienee Youngin kirjoittamien biisien poissaolo muilta kuin Déjà Vulta), ja siksi levyjen käsittely ikään kuin yhden yhtyeen tekemisinä on ymmärrettävää. Yhtä selvää on, että jos yhtye olisi nimetty jotenkin muuten kuin jäsentensä nimillä, ongelmallisia mielikuvia ei syntyisi. Take That oli Take That Robbie Williamsin lähdön jälkeenkin (ok, ei varmasti kaikkien mielestä sama); Circle on Circle vaikka koko miehistö vaihdetaan toiseen (ok, ei varmasti kaikkien mielestä sama).

Omista meriiteistään huolimatta CS&N ei ole täydellinen ilman Y:tään. Siksi laajan kokoelman julkaiseminen CS&N:n nimissä, ikään kuin unohtaen Y:n olemassaolon, tuntuu hassulta. Biisinkirjoittamisen näkökulmasta se ei ole sitä: CSN&Y:n uusia kappaleita (yhtyeen kulta-aikana) luova voima löytyy nimenomaan sen kolmesta ensimmäisestä kirjaimesta. Vika ei olekaan CSN-boksin sisällössä. Se tarjoaa erittäin mielenkiintoisen katsauksen kolmikon biisinkirjoittamiseen ja esittämiseen – onkin hyvä kysymys, onko CSN(&Y) enemmän esittävä kuin uutta luova ryhmä – muutaman vuosikymmenen ajalta. Samalla se tarjoaa asiasta enemmän kiinnostuneille, tai kompletisteille, näköaloja erilaisten versioiden ja ennen (vuotta 1991) julkaisemattomien kappaleiden maailmaan.

Boksin vika on sen kääressä, eikä se ole vain tekijöiden syytä. Käsitys Y:stä jonkinlaisena helposti ohitettavana osana CS&N:ää toistuu muuallakin. Allmusic.comin Bruce Ederille kokoelman 19 CSN&Y-biisiä (79:stä, eli 24% eli noin neljäsosa) ovat ”an occasional Crosby, Stills, Nash & Young cut included for completeness’ sake”. Englanti ei ole äidinkieleni, mutta sanana occasional, satunnainen, tuntuisi tarkoittavan jotain kuitenkin hieman vähempää ja, öh, satunnaisempaa kuin noin joka neljättä biisiä. (Sen lisäksi Ederin perustelu on erikoinen: eikö ”completeness’ sake” tarkoittaisi sitä, että mukana olisi jokainen CSN&Y-veto, ei vain osa?) Samassa hengessä boksi arvioidaan CS&N:n artikkelissa Ederin puhuessa CSN&Y-levystä.

No, kuten todettua, kyse on biisien kirjoittamisesta. Crosby, Stills, Nash ja Young ovat kaikki osuneet napakymppiin sävelmillään, mutta Young on nelikosta ainoa, jonka soolouran voi nostaa suurten joukkoon. Olisi toki epäreilua väittää, etteivätkö CS&N olisi mitään yksinään tai ilman muita – ovat tietenkin, paikoin paljonkin – mutta samalla voi turvallisesti sanoa, että CS&N myös tarvitsevat toisiaan paljon enemmän kuin Y heitä. CS&N toivat runsaasti omia kappaleitaan toistensa kanssa esitettäväksi, mutta Y piti omansa pääosin mieluummin itsellään.

Olisi ehkä liian helppo ajatella, että Youngin mittava ja merkittävä sooloura olisi vaikuttanut tähän julkaisuun – että jonkinlaisen kompensaation hengessä Youngin sinänsä vähäistä mutta silti merkittävää osuutta CS&N:lle vähäteltäisiin, tai siitä yritettäisiin vaieta. Se ei silti tee siitä mahdotonta.

***

Crosby, Stills & Nashin Cathedral (vuoden 1977 CSN-levyltä) on huikea kappale, vaikka ja siitäkin huolimatta että se tuo jollain tasolla mieleen Simon & Garfunkelin. Nashin sävellys on pieni, hyvin hallittu ja turvallisesti – tässä suhteessa se tuo mieleen monta ABBA:n aikuiselta tuntuvaa hetkeä – auki ryöpsähtävä helmi, jollaista ei olisi voinut tehdä Neil Youngin kanssa.

Crosby, Stills & Nash: CSN (box set)