Jim DeRogatis: Staring at Sound

Jatketaan suunnilleen samasta aiheesta kuin viimeksi. Jim DeRogatisin kirja Staring at Sound. The True Story of Oklahoma’s Fabulous Flaming Lips (2006) oli juuri niin hyvä kuin kuvittelin sen miehen aiempien tekstien perusteella olevan. Kyse on aivan tavallisesta bändikirjasta, joka seuraa yhtyeen ja sen jäsenten edesottamuksia jonnekin At The War With Mysticsiin (2006) asti, mutta yhdellä erolla suureen osaan muista bändikirjoista: perusasiat on esimerkillisesti kohdallaan.

Alle 250 sivuun DeRogatis saa mahtumaan vuonna 1983 perustetun yhtyeen historian, sen jäsenten taustat, ihmissuhteet ja keskinäiset välit, kymmenen levyn tekemisen ja julkaisun, kuvauksia lukuisilta kiertueilta jne. Yksinkertaistettuna: DeRogatis on hyvä kirjoittaja, joka saa asiansa sanottua pienessäkin tilassa. Siksi Staring at Soundista ei jää ainoastaan tunne siitä, että on oppinut jotain uutta, vaan että on myös lukenut hyvän kirjan.

Kirjan sisältö ei tietenkään yllätä, vaan se kattaa aika pitkälti samoja asioita kuin esimerkiksi samoihin aikoihin tehty ja vuotta aiemmin ilmestynyt The Fearless Freaks -dokumentti. DeRogatis onnistuu ehkä kuitenkin hieman paremmin valottamaan henkilöiden välisiä suhteita, sekä yhtyeen sisällä että sen ulkopuolella. Hän myös antaa eri näkemyksille, myös keskenään ristiriitaisille, tilaa. Faniudestaan huolimatta DeRogatis on myös kriittinen, etenkin yhtyeen tuotannon suhteen.

Staring at Sound ei olekaan vain kirja The Flaming Lipsistä, vaan myös tai ennen kaikkea, kirja sen musiikista. DeRogatis löytää tuotannosta suuria linjoja – mm. näkemys uutta uraa luovan hienon levyn jälkeen tulevasta, samantyylisestä mutta heikommasta levystä, on mielenkiintoinen – ja purkaa levyt myös osiin, hieman kuin täysin epäonnistunut kollegansa Joel McIver, mutta luonnollisesti tästä poiketen tyylillä, asianmukaisesti, ja vain jos yksittäisten biisien käsitteleminen on perusteltua. DeRogatisin myötä moni tuttu kappale saa mm. syntyhistorian.

Flaming Lips on sikäli erikoislaatuinen yhtye, että on oikeastaan hämmästyttävää, kuinka tavallisen kirjan DeRogatis on aiheesta onnistunut luomaan. Mutta toisaalta: ovathan yhtyeen jäsenetkin kaikesta huolimatta hyvin tavallisia ihmisiä. Wayne Coynen Derogatisille esittämä huoli ”We just do what we do and hopefully you can make it all sound interesting” on kuvaava.

Harvat yhtyeet ovat onnistuneet jatkuvasti kehittymään ja löytämään uusia tapoja ilmaista itseään. Harvemmat ovat myös löytäneet ostavan yleisön vasta jossain yhdeksännen albuminsa paikkeilla, kuusitoista vuotta perustemisensa jälkeen (Pulpin His ’n Hers ilmestyi muuten myös 16 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen). On todennäköistä, että yhtyeestä kirjoitetaan vielä monta kirjaa, oikeastaan riippumatta siitä, mitä sille vielä tapahtuu. Jotain erikoista niissä täytyy olla, että tekisivät Staring at Soundista tarpeettoman.

Mainokset
Jim DeRogatis: Staring at Sound

Jim DeRogatis, osa 2

Muutama sana vielä Jim DeRogatisin Milk It! -kokoelmasta, jonka ehdin vihdoin lukea loppuun. Kirjan loppuun oli säästetty sen parhaat palat:

Pari-kolme hienoa R.E.M.-juttua, joista (viimeistään) pitäisi selvitä, miksi kyseessä on hieno ja tärkeä bändi. Osio edelläkävijöitä käsitteleviä juttua; osio tyhjästä hypetettyjä ja huijauksia käsitteleviä juttuja; osio erikoismiehiä, friikkejä ja nörttejä käsitteleviä juttuja; ja osio kirjan muusta tarjonnasta poikkeavia juttuja, joissa mm. summataan ”vaihtoehto”vuosi -94, käydään The Rock and Roll Hall of Fame and Museumissa ja tehdään selkoa läski-rockista.

Erityisesti Hall of Fame -jutun lukemista suosittelen kaikille, erityisesti niille jotka ovat ajatelleet jostain syystä Clevelandin museossa käydä. DeRogatis osoittaa pienin vedoin, kuinka naurettavia, suhteellisia ja kaupallisen valikoivia, suoraan sanoen epäkiinnostavia tällaiset ”kunnianosoitukset” ovat.

Myös läskijuttu oli kiinnostava: itsekin painoa kerryttänyt DeRogatis esittelee keskeisiä lihavia muusikoita ja heidän tekojaan, ja osoittaa samalla kuinka visuaaliseksi muuttuneen alan kauneusihanteisiin ei voi mahtua ylimääräistä rasvaa – tai sen puoleen liiemmin juttuja ihanteiden ulkopuolelta.

Ehkä paras teksti oli silti miehen yhteenveto vuodesta 1994. DeRogatis kysyy kysymyksiä, joita jokaisen musiikista kirjoittavan kannattaisi kysellä jokaisen vuoden jälkeen, niin ettei vuosi toisensa perään tarvitsisi lukea samanlaisia juttuja pohjimmiltaan samanlaisista ja yhtä yhdentekevistä artisteista, jotka mukamas ovat tärkeitä.

DeRogatis penää vain kriittisyyttä, ja yhä vain sitä kaivataan enemmän. Rock ei tarvitse pelastajia, koska se ei ole kuollut; se tarvitsee ihmisiä, jotka ymmärtävät panna sivuun ne, jotka sellaista väittävät.

Miehen nettisivuille on muuten koottu kaikenlaisia kirjoituksia. En ole niihin tutustunut, mutta antanevat jonkinlaisen kuvan miehen tyylistä. Ja pääkaupunkiseudun kirjastoista löytyy Milk It! ja muutama muukin DeRogatisin kirja, kannattaa kokeilla.


jälkikirjoitus 22.5.: Jim DeRogatisin sivuilta löytyy näemmä tuo Hall of Fame -juttu.

Jim DeRogatis, osa 2

John Robb: The Nineties. What the F**k Was That All About?

Brittijournalisti John Robbin kasaama Punk Rock. An Oral History -kirja (2006) oli muistaakseni aivan asiallinen, joten tartuin mielenkiinnolla miehen aiempaan, aiheeltaan vähän innostavampaan teokseen. 1990-lukua ja sen musiikkia, kulttuuria ja ihmisiä käsittelevä The Nineties. What the F**k Was That All About? ilmestyi vuonna 1999. Rakenteeltaan kirja on kuin artikkelikokoelma, ja se sisältääkin jonkin verran aiemmin eri lehdissä julkaistuja juttuja.

Robbin lähtökohta 90-lukuun on ihmettelevä. Edeltävät vuosikymmenet voi hänen mukaansa helposti määritellä (The Swinging Sixties, the trashy Seventies, the money-grabbing Eighties), mutta ysäriä ei. Se oli niin paljon kaikkea, niin monta eri juttua. Ja olihan se niinkin. Uskon kuitenkin, että Robbin väite on vain näköharha, joka johtuu siitä että hän oli sekä ajallisesti että fyysisesti liian lähellä kuvailemiaan asioita. Yhtä hölmöä kuin määritellä yhtä vuosikymmentä jonkinlaiseksi, on väittää ettei se ole mahdollista toisen vuosikymmenen kohdalla.

Robb kattaa aikamoisen valikoiman aiheita, alkaen Berliinin muurin murtumisesta. Mukana on keskeisiä 90-lukulaisia juttuja: Nirvana, brittipop, New Labour, Blur vs. Oasis, trip hop, festarit, grrrl power, acid house, Madchester, Ibiza, ladismi, poikabändit jne jne. Näkökulma on monessa kohtaa tukevan peribrittiläinen, vaikka Robb liikkuu myös saarivaltakunnan ulkopuolella. Hän ottaa esille suunnilleen jokaisen vähänkin merkittävän 90-luvun ilmiön, liikkeen, musiikkityylin ja bändin, ja toden totta, ei niistä synny kovin kummoista synteesiä (paitsi että ne ovat ysäriä).

Robbin kokoelmasta ei kuitenkaan ole kovin erityiseksi lukukokemukseksi. The Nineties toimii kyllä johdantona aiheisiinsa, jos ne eivät ole entuudestaan tuttuja. Mutta jos on sattunut joskus lukemaan edes jotain esimerkiksi brittipopista, ei Robb pääse yllättämään. Sen suhteen esim. John Harrisin The Last Party (2003) on paljon parempi ja kattavampi teos, mutta se ei tietenkään ole Robbin syy.

Toinen mieleen tullut kirjoittaja on Jim DeRogatis. Chicagolaisen DeRogatisin niin ikään 90-lukua käsittelevässä kirjoituskokoelmassa Milk It! (josta kirjoitin aiemmin) on useita brittipoppia ja muita vuosikymmenen ilmiötä käsitteleviä juttuja. Ne ovat Robbin kirjoituksia parempia, ja se alkaa jo olla vähän Robbinkin syytä. Amerikkalaisena DeRogatisilla on etunaan etäisyys, ja hänen tapauksessaan se tarkoittaa ennen kaikkea terveen kriittistä välimatkaa. Sitä ei Robb kohteisiinsa tee tai osaa tehdä, todennäköisesti koska oli itse kokemassa niitä asioita, joista hän kirjoittaa.

Se onkin Robbin pieni etu: hän voi kertoa meille miltä se tuntui, DeRogatis taas mikä merkitys sillä oli.

John Robb: The Nineties. What the F**k Was That All About?

Jim DeRogatis

Billy Corgan parjasi kerran videolla Chicago Sun Timesin kriitikkoa, jonka mukaan Smashing Pumpkinsin Siamese Dream (1993) ei ollut kovin erikoinen levy ja Corganin tekstitkin lapsellisia. Corgan loukkaantui melkoisesti, ja piti huolen siitä, ettei kriitikolla ollut mm. mitään asiaa yhtyeen keikoille.

Kyseinen arvostelija on Jim DeRogatis, eikä Corgan ole ainoa, jonka hän on mielipiteillään suututtanut. Siinä ei tietysti ole mitään kummaa: monet artistit eivät siedä kritiikkiä, ja monet kriitikot arvostelevat perusteettomasti. DeRogatis ei, eikä hän esteistäkään liiemmin piitannut. Kun ovet Smashing Pumpkinsin keikalle eivät auenneet, hän istui pihalla retkituolissa ja arvosteli keikan siitä, ikkunoista katsellen ja mukavasti omassa rauhassa kuunnellen.

Kesti viitisen vuotta ennen kuin Corgan leppyi. Adoren (1998) ilmestyttyä DeRogatis kuului siihen harvalukuiseen kriitikkojen joukkoon, joka piti kuulemastaan. Ennen kaikkea siksi, että Corgan oli kypsynyt tekstittäjänä melkoisesti. Kun DeRogatis tämän jälkeen haastatteli Corgania, ja vanha asia nousi esiin, myönsi taiteilija, että kriitikko oli tässä asiassa ollut alunperin jo oikeassa. Senhän DeRogatis jo tiesi, ja oli asian ehtinyt selvittää juurta jaksaen jo hänen tekstiensäkin lukijoille siinä välissä.

DeRogatis toimi 15 vuotta Chicago Sun Timesin popkriitikkona. Tänä aikana hän seurasi ennen kaikkea 1990-luvun alternativerockin esiinnousua, ja kirjoitti lukuisia artikkeleita ja arvosteluita siihen liittyen: Nirvanasta Pearl Jamiin, Courtney Lovesta Billy Corganiin, Lollapaloozasta Woodstockiin ja luvuttomista muista artisteista, tapahtumista ja ilmiöistä.

Näistä 90-luvun alt.rock -kirjoituksista on koottu Milk It! Collected Musings on the Alternative Music Explosion of the ’90s -niminen kirja, nelisensataa sivua miehen valikoimia juttuja aiheittain lajiteltuna sekä selventävillä johdannoilla varustettuna. Suuri osa jutuista on ilmestynyt Sun Timesissa, mutta mukana on myös artikkeleita ja arvioita muista lehdistä.

Yleensä en ole liiemmin lämmennyt vanhoille kritiikeille, mutta DeRogatisin tekstit ovat mahtavia. Hän kirjoittaa tarkkoja, pohdittuja ja kriittisiä juttuja. Haastatteluissa hän loistaa kysymällä jutun – ei välttämättä haastateltavan – kannalta hirveän hyviä kysymyksiä. Seurauksena on se, että DeRogatis saa materiaalia, jota muilla ei ole, tai jota muut eivät hienotunteisuussyistä tai muuten käytä. Lopputulos on sama: DeRogatisin materiaali on parempaa.

Tämän lisäksi DeRogatis kirjoittaa hyvin. Hän tekee vain perusteltuja väittämiä, osaa argumentoida, eikä pelkää kohteidensa reaktiota. Siitä kertoo tietysti se, että Corganin lisäksi monella muulla Courtney Lovesta Sonic Youthiin on mennyt herne nenään. DeRogatis on kuitenkin vankkumatta sitä mieltä, että hän on oikeassa, ja hän osaa myös kertoa miksi näin on. Ja usein hän oikeassa onkin.

Photo: Marty Perez

Ilmankos miehen juttujen lukeminen on innostavaa. Jo teksteinä, mutta myös sisällöllisesti. DeRogatis tuo moneen artistiin uusia näkökulmia, hän kyseenalaistaa monia ns. yleisiä ajatuksia, ja esim. suhteessaan 90-luvun brittipopiin hän tuo eurooppalaisesta näkökulmasta kaivattua ei-anglista näkökulmaa.

En ole lukenut kirjaa vielä kokonaan, joten en viitsi enempää sanoa, mutta jo puolen kokoelman perusteella DeRogatiksen kirja oli mainio hankinta. Hän on kirjoittanut yhdeksän kirjaa, mm. The Flaming Lipsistä, psykedeelisestä rockista ja rock-kriitikko Lester Bangsistä. Kiinnostuneiden kannattaa vilkaista hänen nettisivujaan: tekstinäytteiden lisäksi sieltä löytyy arvosteluja hänen kirjoistaan, palautetta jne.

jimdero.com

Jim DeRogatis