Pulp Ruisrockissa

Muutamia huomioita liittyen Pulpin Ruisrock-keikkaan.

Monella taholla on huomioitu ja painotettu, että kyse oli nostalgiasta. Varmasti niinkin, onhan kyseessä yhtye jonka suosion suurpäivät elettiin suunnilleen silloin kun yhtye edellisen kerran Turussa kävi, ja jonka edellisestä levystäkin tulee jo vuosikymmen. Että siellä ne soittaa vanhoja hittejä ja kuulostaa ysäriltä ja ei tämä nyt niin ekstaattista edes ole.

kuva: Tomi Palsa / Ruisrock

En tiedä miten muuten voisikaan olla? Kun ei ole kuin vanhaa, sellaista joka ei ole uutta.

Itselleni Pulp on mitä vähimmässä määrin nostalgiaa. Olen tutustunut, ihastunut ja myöhemmin rekisteröinyt suhteeni yhtyeeseen vasta joskus 2000-luvulla. Minulle Pulp ei kerro mitään minun 90-luvustani, eikä Pulp liity oikeastaan millään tavalla minun nuoruuteeni. Pulp on päinvastoin ollut minulle erittäin ajankohtainen yhtye viimeiset 10 vuotta, ja suurimman osan siitä ajasta se on ollut tauolla. Pulp on myös mielessäni ja mielestäni ajaton yhtye, jonka jotkut musiikilliset vivahteet eivät ole kestäneet ajan hammasta, mutta jonka ydin edelleen on yhtä nuori, vanha tai mitä ikinä kuin syntyessään.

Viihdyin keikalla erittäin hyvin, vaikka settilista oli odotetunkaltaisen tylsä, ja vaikka en missään vaiheessa päässyt kaipaamaan menneeseen, ja vaikka Jarvis esiintyi ja viihdytti suunnilleen niin kuin olin muutaman vuoden takaisen soolokeikan perusteella oppinut odottamaan.

Toki olisin mielelläni ollut kuulematta niitä hittejä, tai ylipäätään suurta osaa Different Classin sinänsä mainioista biiseistä. I Spy ja F.E.E.L.I.N.G.C.A.L.L.E.D.L.O.V.E. olisivat riittäneet hyvin, ja loppusetti olisi voinut koostua enemmän This Is Hardcoren ja His ’n Hersin – joka sivumennen sanoen on parhaiten kestänyt kuuntelua Pulpin 90-luvun levyistä – materiaalista, tai turhaan ylenkatsotun We Love Lifen huipuista. Mutta hyvä se näinkin oli.

Jarvis on lavalla ennen kaikkea viihdyttäjä, vähän kuivakka ja limainen, mutta viihdyttäjä yhtä kaikki. Ei julistaja, ei sukupolvensa ääni, ei suuri runoilija, ei loistava laulaja; tämä kaikki löytyy jostain muualta. Lavalla Jarvis kyllä on jonkinlainen älykkö, mutta ikään kuin vähän vahingossa; hän ei osaa luonnostaan kietoa yleisöä sormensa ympärille, mutta tekee sen silti jos hänen sanojaan kuuntelee. Tietysti paljon tästä on opeteltua, vuosien ja esiintymisten harjoittamaa, mutta jotain kai tulee luonnostaankin.

Esimerkiksi erotiikka, jos sitä haluaa ajatella. This is Hardcore oli setin itseoikeutettu kliimaksi, eeppinen biisi pornosta, jolle ehkä toivoin raskaampaa sovitusta, mutta joka oli hyvin nautittava näinkin. Kun miettii kuinka paljon porno on arkipäiväistynyt viimeisen kymmenen-viidentoista vuoden aikana, on vaikea pitää tällaisen biisin tekijöitä minään nostalgiana. Arvostusta soisi päinvastoin annettavan siitä, mistä se kuuluu antaa, ja se ei ole ”muutaman hitin tekeminen 90-luvulla”.

Joka tapauksessa: Jarvis on ennen kaikkea ilmestys, jota jaksaa ja kannattaa seurata puolitoista tuntia, myös silloin kuin musiikista ei ole siihen. Sitä ei voi sanoa yhdestäkään toisesta viikonlopun Ruisrock-artistista.

pulppeople.com

Pulp Ruisrockissa

John Robb: The Nineties. What the F**k Was That All About?

Brittijournalisti John Robbin kasaama Punk Rock. An Oral History -kirja (2006) oli muistaakseni aivan asiallinen, joten tartuin mielenkiinnolla miehen aiempaan, aiheeltaan vähän innostavampaan teokseen. 1990-lukua ja sen musiikkia, kulttuuria ja ihmisiä käsittelevä The Nineties. What the F**k Was That All About? ilmestyi vuonna 1999. Rakenteeltaan kirja on kuin artikkelikokoelma, ja se sisältääkin jonkin verran aiemmin eri lehdissä julkaistuja juttuja.

Robbin lähtökohta 90-lukuun on ihmettelevä. Edeltävät vuosikymmenet voi hänen mukaansa helposti määritellä (The Swinging Sixties, the trashy Seventies, the money-grabbing Eighties), mutta ysäriä ei. Se oli niin paljon kaikkea, niin monta eri juttua. Ja olihan se niinkin. Uskon kuitenkin, että Robbin väite on vain näköharha, joka johtuu siitä että hän oli sekä ajallisesti että fyysisesti liian lähellä kuvailemiaan asioita. Yhtä hölmöä kuin määritellä yhtä vuosikymmentä jonkinlaiseksi, on väittää ettei se ole mahdollista toisen vuosikymmenen kohdalla.

Robb kattaa aikamoisen valikoiman aiheita, alkaen Berliinin muurin murtumisesta. Mukana on keskeisiä 90-lukulaisia juttuja: Nirvana, brittipop, New Labour, Blur vs. Oasis, trip hop, festarit, grrrl power, acid house, Madchester, Ibiza, ladismi, poikabändit jne jne. Näkökulma on monessa kohtaa tukevan peribrittiläinen, vaikka Robb liikkuu myös saarivaltakunnan ulkopuolella. Hän ottaa esille suunnilleen jokaisen vähänkin merkittävän 90-luvun ilmiön, liikkeen, musiikkityylin ja bändin, ja toden totta, ei niistä synny kovin kummoista synteesiä (paitsi että ne ovat ysäriä).

Robbin kokoelmasta ei kuitenkaan ole kovin erityiseksi lukukokemukseksi. The Nineties toimii kyllä johdantona aiheisiinsa, jos ne eivät ole entuudestaan tuttuja. Mutta jos on sattunut joskus lukemaan edes jotain esimerkiksi brittipopista, ei Robb pääse yllättämään. Sen suhteen esim. John Harrisin The Last Party (2003) on paljon parempi ja kattavampi teos, mutta se ei tietenkään ole Robbin syy.

Toinen mieleen tullut kirjoittaja on Jim DeRogatis. Chicagolaisen DeRogatisin niin ikään 90-lukua käsittelevässä kirjoituskokoelmassa Milk It! (josta kirjoitin aiemmin) on useita brittipoppia ja muita vuosikymmenen ilmiötä käsitteleviä juttuja. Ne ovat Robbin kirjoituksia parempia, ja se alkaa jo olla vähän Robbinkin syytä. Amerikkalaisena DeRogatisilla on etunaan etäisyys, ja hänen tapauksessaan se tarkoittaa ennen kaikkea terveen kriittistä välimatkaa. Sitä ei Robb kohteisiinsa tee tai osaa tehdä, todennäköisesti koska oli itse kokemassa niitä asioita, joista hän kirjoittaa.

Se onkin Robbin pieni etu: hän voi kertoa meille miltä se tuntui, DeRogatis taas mikä merkitys sillä oli.

John Robb: The Nineties. What the F**k Was That All About?