Sur-rur: Ajan paksu lakana

Karkia Mistika / Roku 2013.

”Liian pitkä levy” on suhteellinen käsite.

Sen vastenmielisin muoto liittyy siihen, kun CD-levystä joskus 1980- ja -90-lukujen taitteessa tuli hallitseva formaatti, ja alettiin kuvitella, että annettavaa on koko rahan edestä. Tarkoitan levyjä kuten Soundgardenin Superunknown (1994, n. 70 minuuttia, voisi hyvin tiivistää puoleen), tai Guns ’n Rosesin Use Your Illusioneita (1991, yhteensä n. 150 minuuttia, olisi muodostanut yhden suht kelvollisen kolmevarttisen levyn). Toisaalta liian pitkä levy voi olla The Curen Disintegrationin (1989, n. 71 minuuttia) kaltainen joka puolelta paisunut möhkäle, josta on hyvin vaikea ottaa mitään pois, ilman että kokonaisuus hajoaisi – vaikka on sitä mieltä, että karsittavaa olisi.

Pitkiä levyjä tai albumeita ilmestyi toki ennenkin CD:n valtaa. Esim. Minutemenin Double Nickels on the Dime (1984) on yli 80 minuuttia pitkä, mutta ei kuitenkaan liian pitkä. Se ei kanna koko mittaansa siksi, että materiaali olisi läpeensä ensiluokkaista (ei ole), vaan koska se on monipuolisuudessaan rakennettu niin, että se sopivin vuoroin ärsyttää, vituttaa ja räjäyttää pään. Vähän samankaltainen levy on myös Hüsker Dün Zen Arcade (1984, n. 70 minuuttia). Lyhentää voisi, mutta on mahdoton tietää mistä kannattaisi aloittaa. Ja jos lyhentäisi, menettäisi kokonaisuus jotain olennaista. Sur-rurin Ajan paksu lakana (2013, n. 77 minuuttia) muistuttaa tässä mielessä Double Nickelsia ja Zen Arcadea. Se on todennäköisesti liian pitkä levy, jota kuunnellessa kuitenkin muistaa, että useimpien yhtyeiden liian pitkän levyn raja alkaa häämöttää jo 20-30 minuutin kohdalla.

Ajan paksu lakana ei suoranaisesti jatka siitä, mihin kaksi edeltäjäänsä, Liikkuu kivipinnoilla asumuksenaan laatikko (2011) ja toinen nimetön levy (2009), jäivät, vaan siitä mihin Uurnapölyjen paluu (2006) jäi. Uurnapölyt päättävä Pisteenä on varhaisen Sur-rurin selkein vihje siitä, mihin yhtye myöhemmillä levyillään on päätynyt.

Pisteenä on tyyppiesimerkki Sur-rurin tavasta luoda muodoltaan epämääräisesti eteenpäin vellovia kappaleita. Se tuntuu koostuvan monesta eri biisistä, jotka yhteen törmäyttämällä syntyy enemmän kuin vain kollaasi. Se on moniaineksinen ja sisäisesti ristiriitainen teos, joka tuntee arvonsa tarjoamalla mm. pari-kolme törkeän herkullista koukkua, jotka sitten vain unohdetaan. Se on levyllään myös jonkinmoinen kuriositeetti, joka on jäänyt vuosiksi pinnan alle kuplimaan.

Pisteenä tuli pyytämättä mieleen, kun kuulin Ajan paksun lakanan Aurinko ei mahdu -biisin ensimmäistä kertaa. Näissä ei sinänsä ole mitään järisyttävän samankaltaista – Aurinko on nopeatempoisempi, piirteiltään selkeämpi ja vetävämpi, taiteellisuutensa tarttuvuudella korvannut kappale. Mutta kun sen kertosäe rävähtää ilmoille suunnilleen siinä vaiheessa, kun on ajatellut ettei kappaleessa sellaista ole, kuulee että ollaan samojen aivoitusten äärellä.

Sur-rurin ominaispiirteistä kenties tärkein on yllättävyys. Se ei synny siitä, että yhtye tekisi jotain erikoista, esimerkiksi yhdistelisi musiikkityylejä luodakseen uusia, vaan siitä että se valittujen raamiensa – punk ja mihin se sitten johtaakaan – sisällä onnistuu luomaan nahkansa uudestaan ja uudestaan. Sur-rur käyttää samoja rakennustarpeita kuin kaikki muutkin, mutta onnistuu tekemään niistä jotain muuta; kuin kirjailija, joka luo jotain erityistä käyttämällä tismalleen samoja sanoja kuin muut. Ajan paksu lakana ei olekaan yhtään vähempää kuin parhaat kirjat: sen voi avata mistä tahansa ja heti löytää jotain, mitä sitten juuri sillä hetkellä sattuu tarvitsemaankaan.

Tämä on tietysti vain yksi Sur-rurin puoli (minusta se herkullisempi). Se toinen, ja helpommin omaksuttava, on – jos yhtyeen määrittelee kuten Jussi Mäntysaari ”linkiksi varhaisen Apulannan ja Hüsker Dün välille” – lähempänä pop-punkia kuin post-hardcorea. Tätäkin puolta Ajan paksulla lakanalla on, mutta vain muutama biisi 26:sta tuntuu puuduttavalta. Sur-rurin anti on kokonaisuudessaan jäntevöitynyt, ja on entistä vaikeampi tarkasti vetää rajoja, mihin yksi pop loppuu ja mistä post- alkaa. Senkin takia, että ne ovat enemmän tai vähemmän läsnä koko ajan toisiinsa limittyneinä.

On Ajan paksulla lakanalla toki turhaltakin tuntuvaa, ja nimenomaan kevyemmällä puolella. Osan 26 biisistä voisi siis ehkä jättää sivuunkin, esimerkiksi jotta levyn paikoin huikea taso säilyisi alusta loppuun. Mutta kokonaisuuden hajoittaminen tuskin olisi sen arvoista. Ajan paksu lakana ei ole läpeensä mietitty ja sliipattu, vaan intuitiivinen ja poukkoileva levy. Jos sillä olisi kaksikymmentä Aurinkoa, kukaan ei laittaisi sitä toistamiseen levysoittimeensa. Levy voi vaikuttaa kaksinapaiselta, vaikka se on hämmentävän monipuolinen ja samalla tyylillisesti yhtenäinen.

Hämmentävä luonnehtii levyä ylipäätään hyvin. Biisit hämmentävät muoto- ja tyyliratkaisuillaan, ja herkkyydellään. Biisien taso hämmentää. Vaivattomuus hämmentää. Hämmentää, kuinka vapautuneesti näin täynnä tukahdutettuja tunteita oleva levy soi. Hämmentää, miten paikoin ilmeisin innoittaja tuntuisi olevan Neil Young. Jne.


Ajan paksusta lakanasta ei voi kirjoittaa kuuntelukokemuksena, täytyy puhua monikossa. Levy on aina erilainen riippuen siitä, mistä kohdasta aloittaa ja mihin lopettaa. Tuntuukin epäreilulta puhua vain yhdestä levystä. Georges Perecin Elämä Käyttöohje -teoksen alaotsikko on Romaaneja. Ajan paksuun lakanaan voisi soveltaa jotain samaa. Samalla kun biisit tuntuvat universumeilta itsessään, alkaa niiden luonnehtiminen kokonaisuudesta erillään vaikuttaa turhalta puuhalta. Ja päinvastoin.

Todettakoon kuitenkin, että jokin Aurinko ei mahduFinniHälisevä kimppuRaikkaat hautajaiset -kaltainen biisinippu riittäisi monelle yhden levyn tarpeiksi. Sur-rurille se on vain osa albumin ensimmäistä puoliskoa. Eikä albumin ainoa kova osa, tai edes paras.

Omat tämänhetkiset suosikit löytyvät levyn lopulta, Tuulahduksesta eteenpäin. Se ei välttämättä ole laadullisesti paras osa, mutta päättää Ajan paksun lakanan kuten Uurnapölyjen paluun. Vierivät pensselit ja Riitapukarit eivät sulje kokonaisuutta, vaan pikemminkin avaavat uusiin suuntiin. Kun levy loppuu ja äänet jäävät tyhjyyteen, toivon että se on vihjeeksi siitä, että vuosien päästä Sur-rurin näkemys on, taas, entisestään laajentunut. Se olisi yhtyeelle soveliasta, koska niin voivat tehdä vain rohkeimmat, röyhkeimmät ja taitavimmat.

hahmot.net
sur-rur.bandcamp.com

Mainokset
Sur-rur: Ajan paksu lakana