Vaikka Uraanilamppu ja muita novelleja tarkoittaa Harry Salmenniemelle uutta kirjastoluokkaa, juuri mikään ei muutu, paitsi ehkä että tässä proosamuoto vie eteenpäin eri tavalla ja enemmänkin kuin HS:n runoteosten proosamuotoisissa osioissa, millaiseksi proosaksi ne sitten haluaakaan tulkita.
Pidän tästä virkkeinä. Selailin HS:n aiempia teoksia ja vaikka olen jokaisesta pitänyt, huomasin nyt että vain Texas, sakset antaa jotain heti tässä lukiessa. HS sanoi Imagen haastattelussa, että se tiesi Texasia tehdessään, että kirjaa voi lukea ”lentokentällä ja metrossa”; se on hyvä ominaisuus kirjassa, vaikka sen puute ei tee kirjasta huonoa. Sen muut teokset ovat EHKÄ liikaa kiinni muodossaan, tai minä olen liian kiinni niiden muodossa. Luen niitä yksittäisinä kokonaisuuksina, ”vaikka tällä sivulla on yksi runo tätä ei voi lukea pelkällään, vaan pitää lukea koko teos”. Texas taas on epämääräinen möhkäle, johon voi tarttua ihan miten lystää ja lukea vaikka väärinpäin ja silti saa siitä jotain. Uraanilampussa on samaa. Virketasolla sen kaikki teokset on tietysti hienoja, mutta huomioitakoon tässä edellä esittämäni mutta.
Pidän HS:n uudelleen kirjoittamista novelleista (Juhani Aho & Teuvo Pakkala), vaikka en nyt häpeäkseni muista mitään Pakkalan novellista, jonka olen kyllä lukenut mutta aikoja sitten. Olen toisaalta myös sitä mieltä, etten pidä niminovellin lopun läpivalaisusta, joka kyllä itsessään on hieno kuvana; koen tai tulkitsen sen liikaa jonkinlaisena lukuohjeena tai -vihjeenä koko teokselle, vaikka se sellaiseksi aivan hyvin sopii. Se voi toki olla tekijän kiusantekoa, koska HS:n proosassa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Annat ymmärtää yhtä, ja annat paljon kaikkea muuta?
Pidän siitä, kuinka hyvin HS osaa tehdä Ohjaajan ja Piilodepression kaltaisia tekstejä, joista ei ihan helposti sano, onko ne novelleja vai esseitä. Olkoon siis omanlaisiaan ristisiitoksia tai jotain siltä väliltä. Tässä on yksi HS:n tekstien hienouksia: ne eivät koskaan tule valmiiksi, niissä on aina ”jotain muuta”, syy palata niihin. Tällaisiksi esseen liepeillä liehuviksi novelleiksi voisi ehkä laskea myös luetteloita lähentelevät tekstit salaatista tai heräämisestä, vaikka niissä on erilainen kierre. Uudessa Parnassossa Juha Itkonen puhui englanninkielisen alueen non-fictionista: ei kaunokirjallisuutta, ei tietokirjallisuutta, ei kai oikein esseetäkään. Meillä on asiaproosa, mutta sekin tuntuu vähän väärältä, jos puhutaan Uraanilampun tietyistä teksteistä: non-fictionia vaikka fictionia.
Ihan oman tekstinsä aihe olisi analysoida tai vaan hämmästellä, kuin nätisti JP Roosin tai Mika Taanilan artikkelit HS:n käsissä muuttuvat tarinoiksi tai taudinkuviksi, konkretisoituvat. Ajattelen, että näitä kahta novellia voi lukea myös siltä kantilta, että HS haluaa opettaa, mitä Taanila & Roos artikkeleissaan kirjoittavat.
Palaan jatkuvasti hämmästelemään, kuinka hyvä kirjoittaja HS on, vaikka olihan se tiedossa.
Aika moni HS:n novelleista perustuu kahden osapuolen, aika usein ihmisen, epäsuhdalle, äärimmäisimpänä esimerkkinä jalkapalloilija jonka vastapuoli on kokonaan poissa. Aika perinteinen asetelma? Hyvin HS sen(kin) kyllä hallitsee, ja ylipäätään viehättää se, että ollaan tietoisia traditiosta, käytetään sitä hyväksikin eikä mitenkään ohjelmallisesti hylätä/hajoteta/haluta unohtaa sitä, vaikka tehdään jotain uutta.
Aika monta viikkoa tässä on nyt tullut Uraanilamppua tapailtua. Tuntuu Texasin veroiselta: tätä voi selailla ja lukea mistä huvittaa. Novellia olen aina pitänyt jotenkin kompaktina ja suljettuna tekstilajina. Vaikka novelli olisi avoin, se olisi aina jossain määrin samanoloinen hammastahnatuubista tuleva pötkö, jossa raidat on kohdallaan. HS:n novellit taas tuntuvat monesti hallitsemattomilta purkauksilta, tahnaa lentää vaatteille ja peiliin ja kylppärin lattialle, aina uudella tavalla.
En tiedä jääkö tästä tulevaisuudeksi takaraivoon muuta kuin hienon tekstin ihailu, mutta eipä sitä tiedä kukaan muukaan. Ja sekin on jo aika paljon, monesti enemmän kuin monella muulla. Tasoja Uraanilampussa ainakin on.
looking for life 