Vallitseva muotti

En tiedä, miten paljon Leevi and the Leavings ja musiikkinsa merkitsee Timo Kalevi Forssille. Hän saattoi mainita sen teoksessaan Gösta Sundqvist − Leevi and the Leavingsin dynamo (Into Kustannus, 2017), mutta mieleen se ei ole jäänyt (vaikka lukemisesta ei monta kuukautta ole). Teoksessa toki viljellään rutkasti mm. ”legendaarista”, mutta enemmän kuin Forssin omista mieltymyksistä (vaikka myös niistä) se mielestäni kertoo siitä, kuinka Forss haluaa meidän suhtautuvan aiheeseensa.

Irvileuka voisi sanoa, että näin tehdään, jotta näkemystä ei tarvitsisi perustella. En kiistä näkemystä; Gösta Sundqvist teki paljon ikimuistoista ja myös tärkeää materiaalia. Harmillisen vähän Forss kuitenkaan osaa siitä mitään sanoa. Pääpiirteissään Gösta-kirjan sisältö on populaarikulttuuria seuraaville tuttua. Kuten esseisti Antti Hurskainen twiittasi, ”Gösta-elämäkerran suunnilleen ainoa kiinnostavassa kohdassa rumpali Jarmo Leivo kertoo, että he joivat studiossa kaakaota.”

Ironista kyllä, mieleenpainuvinta on Forssin tapa kuvata tai ”analysoida” Sundqvistin tekstejä. Jos biiseistä kertomiseen tai kuvailuun tai analyysiin käyttää biisien omia lyriikoita, tuhlaa mielestäni vain paperia. Mutta ehkä se – ettei voi sanoa juuri mitään – kertoo liian suuresta kunnioituksesta?

Tämä on todella sääli, sillä juuri Gösta teksteineen ansaitsisi paljon paremman käsittelyn, sellaisen jossa studiosessiot, levyjen ilmestymisvuodet ja kappalejärjestykset olisivat vain sivuosissa. Ajattelen esimerkiksi sellaista kirjaa, jonka mainittu Hurskainen kirjoitti Ozzy Osbournesta (ja Black Sabbathista).

Ozzyteksti (Savukeidas, 2012) löytää aiheensa yllättävien lähestymiskulmien kautta ja osaa välttää sekä rock-kirjallisuuden kliseet että sen muotokielen. Ehkä keskeisin ero keskimääräiseen rock-musiikkia käsittelevään kirjaan on se, että Hurskainen kirjoittaa myös itsensä tai esseeminänsä teoksen sivuille; että aihe nähdään tämän subjektin läpi.

Esseistiikka on tietysti luonteeltaan vapaampaa kuin tietokirjallisuus, eikä siihen myöskään liity samanlaista kronologisuuden taakkaa, mutta tarkoittaako se että jokaisen rock-kirjan tulisi olla niin samankaltainen?

Parempaa ja paikoin vapaampaa lähestymistapaa on toteuttanut Hannu Linkola Kentiä käsittelevässä teoksessaan Du & Jag Kent. Rakkaus kuin laulut jotka kuulemme (S&S, 2017). Linkolallakin kantava rakenne on kronologinen, mutta niin iso osa teoksesta käsittelee Linkolan oman elämän suhdetta Kentin musiikkiin (tai toisin päin), että kirja nousee kaltaistensa joukossa omalle tasolleen.

On makuasia, kiinnostavatko Linkolan pohdinnat ja huomiot Kentin musiikin ja uran eri taitteiden asettumisesta hänen omaan henkilö-, ihmissuhde- ja tunnehistoriaansa. On kuitenkin mielenkiintoista, kuinka Linkola yhtä subjektiivista suhdetta (omaansa Kentiin) käsitellessään onnistuu laajemmin kuvaamaan jotakin isompaa, ehkä jopa jonkinlaista sukupolvikokemusta.

(Olen Linkolaa vähän nuorempi, mutta kuitenkin tietyssä elämäni vaiheessa kokenut Kentin hyvin läheiseksi. Olikin kiehtovaa ja hämmentävää lukea, kuinka Linkola sitoi yhden Kentin kappaleen aivan samalla tavalla omaan elämäänsä kuin minä olen tehnyt. 15 vuotta olen kuvitellut, että Joakim Berg suuntasi sanansa vain minulle.)

En tiedä, onko Linkola yrittänyt tavoittaa jotain laajempaa, mutta olen melko varma että niin on yritetty tehdä monissa rock-kirjoissa, joissa siinä ei ole onnistuttu.

Olen vuosia valitellut, kuinka epäkiehtovia rock- tai popmusiikkia yksittäisten artistien tai yhtyeiden urien kautta käsittelevät teokset liian usein ovat. Ne tuntuvat täydellisiltä lähinnä niinkin epätodennäköiselle lukijalle, joka ei tiedä mitään artistista, jonka lauluja hän rakastaa.

(Tämä ei ole mahdotonta. Tommi Uschanov mainitsee esseeteoksessaan Sininen tango (Teos, 2017) Terry Eversin, joka 1960-luvulla kuuli Édith Piafin La vie en rosen jonkun mieslaulajan esittämänä, ja hankki itselleen myöhemmin lukuisia versioita laulusta. Evers ei koskaan selvittänyt, mistä laulussa lauletaan, eikä tiennyt Piafistakaan mitään ennen kuin näki elokuvan Pariisin varpunen – Édith Piaf (2007)).

Usein rock-kirjoissa toistuu unettava, mutta kronologisuudessaan ymmärrettävä kaava, jossa levyn luomista seuraa kiertue seuraa levy seuraa kiertue. Erityisen ongelmallisena, mutta myös hyödyllisenä, olen kokenut albumien kappaleiden läpikäymisen yksi kerrallaan; viimeistään siitä huomaa, onko tekijällä mitään sanottavaa aiheestaan.

Linkolalla usein on, vaikka varmasti joku muukin voisi analysoida kuten hän. Leevi and the Leavingsin suhteen kannattaa vilkaista esimerkiksi Nuorgamin juttusarjaa Leevi and The Leavingsin top40-biiseistä; se on noin 40 kertaa mielenkiintoisempi kuin Forssin teos.

Kirjoja tehdään tietysti paitsi viihdyttämään ja valistamaan myös myytäväksi; se on niiden elinehto. En tiedä, miten hyvin tai huonosti rock-kirjallisuutta myydään, mutta koska sitä jatkuvasti ilmestyy, oletan että siitä saadaan omat takaisin. Toisin sanoen: vallitseva muotti kelpaa.  

(Sivuhuomio: Uschanov kirjoittaa kokoelmansa nimiesseessä, kuinka iso osa “populaarimusiikkia käsittelevästä esseistisestä kirjoittelusta Suomessakin on ollut juuri sanoitusanalyysiä tai ainakin sanonut sanoituksista enemmän kuin varsinaisesta musiikista ja sen soinnista.” Samalla hän muistuttaa kuinka “akateemisessa  populaarimusiikin tutkimuksessa sanoitusanalyysiä pidetään yleisesti vanhentuneena — metodina, jonka käyttämistä edes kertaluontoisesti ja hetkellisesti pitää erikseen pyytää anteeksi” (ST, 72).

Oletan tämän liittyvän helppouteen: sanoituksia lienee helpompi analysoida kuin musiikin sointia, ja siitä lienee myös helpompi kirjoittaa. Ja ehkä lukijankin on helpompi ymmärtää sanoitusanalyysiä. Ainakin minun on, kun en musiikista juuri mitään ymmärrä. Vallitseva muotti kelpaa?)

Mainokset
Vallitseva muotti