Huomasin, että Savukeidas julkaisee Mitä tarkoittaa? -sarjassaan kirjan David Foster Wallacesta. Se on hyvä. Toivottavasti jonain päivänä näemme sarjassa kirjan Juha Seppälästä. (Toinen kiehtova mahdollisuus olisi Matti Mäkelä, koska en aina itsekään ymmärrä, miksi luen hänen teoksiaan, mutta se ei nyt liity tähän.)
Seppälä lienee Suomessa DFW:ia tunnetumpi, mutta usein tuntuu, että kun Seppälästä puhutaan, muistutetaan kuinka hänen teoksensa kiinnostavat vain muita kirjailijoita tai kirjallisuudesta todella kiinnostuneita, kuten tässä Porin Ylioppilaslehden jutussa heti alkuun todetaan (sivuhuomiona: eikö melkein jokainen kirjaan tarttunut ole pakosta kiinnostunut kirjallisuudesta – muutenhan hän käyttäisi aikansa johonkin muuhun?). On kuin Seppälä olisi vain jonkin valistuneen piirin suosikki, jonka kirjat eivät ole tarkoitettukaan muiden kuin Todellisten Kirjallisuudenystävien™ käyttöön. (Ehkä näin onkin, mistä minä tiedän. Kirjoittakaa Seppälästä enemmän, ehkä saan vastauksia.)
Seppälällä on mielestäni kuitenkin annettavaa useammalle. Todistusaineistoksi tästä voisi muistuttaa, että Seppälä on 2000-luvulla ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana (ehdolle kun ei paljon valikoidu kirjallisuutta, jolla ei muiden mahdollisten ansioidensa lisäksi olisi myös myyntipotentiaalia). Tämä siitä huolimatta, että noin tavislukijan näkökulmasta miehen uudempi tuotanto saattaisi tuntua hankalammalta kuin hänen 1980- ja -90-luvuilla julkaistut teoksensa (näistäkin kaksi on ollut F-ehdokkaana, mutta ennen oli erilaista jne.)
En pidä Seppälän kirjoja erityisen vaikeina. Niissä toki on paljon pintaa enemmän, kuten Tuomas Juntusen väitöskirja Virsta väärää, vaaksa vaaraa: Intertekstuaalinen moniäänisyys Juha Seppälän proosassa osoittaa, eivätkä ne aivan viihteestäkään mene, vaikka jostain Mr. Smithistä voisi paikoin olla siihenkin. Mutta mitään painosten kuningasta Seppälästä tuskin koskaan tulee, ainakaan jos hän ei muutu.
Luettuani aiemmin tänä tai viime vuonna (tästä on pitänyt kirjoittaa jo, no, vähän aikaa) uudestaan jotakin Seppälän 2000-luvun teoksista, kiinnitin sattumalta huomiota erääseen toistuvaan seikkaan: Seppälä tuntui puhuvan ihmisestä huomattavan usein. Koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, palasin kirjan alkuun ja aloin merkitä muistiin kaikki virkkeet, joissa ihminen eri muodoissaan esiintyi (myös tapaukset, joissa ihminen on yhdyssanan jälkiosa). Löysin aika monta tällaista virkettä.
Seuraavaksi luin läjän muita Seppälän 2000-luvulla julkaistuja teoksia ja poimin niistäkin kaikki (siis kaikki jotka löysin, listani tuskin on täydellinen) virkkeet, joissa ihminen esiintyi.
(Miksi vain 2000-luvun teoksia? No, Seppälän tuotanto on jo suht laaja, ja koska halusin rajata aineistoa jotenkin, tein ensimmäisellä mieleen tulleella tavalla, eli vetäisin keinotekoisen rajan vuosituhannen vaihteeseen.)
Myöhemmin, käytyäni läpi useita Seppälän 2000-luvun teoksista, ja luettuani vertailun vuoksi myös muutaman hänen aikaisemmista kirjoistaan, muistin Erkki Seväsen Nuoren Voiman Kritiikki-lehden numeron VI Mr. Smith -kritiikin (näyte täällä). Sevänen kirjoittaa, että Seppälästä 2000-luvulla “on yhä selvemmin kehkeytynyt laajojen yhteiskunnallisten kokonaisuuksien hahmottaja ja nyky-yhteiskunnan kriitikko”. Sevänen vertaa, että vastaavasti uransa alkupuolella Seppälä “keskittyi teksteissään kuvaamaan yksittäisten ihmisten arkisia elämismaailmoja, heidän päivittäisen elämänsä ja yksityisyytensä ahdasta ja ahdistavaa piiriä, ottamatta juurikaan huomioon laajempien yhteiskunnallisten rakenteiden – taloudellisten ja poliittisten realiteettien – vaikutusta niihin.”
Uskon Sevästä, koska uskon että myös oma sattuma-aineistoni tukee tätä.
Yksinkertaisesti: Kun Seppälä kirjoittaa yksittäisistä ihmisistä, hän ei puhu ihmisistä joukkona – ja käyttää siis sanaa ihminen harvoin, sillä voi yksilöihin viitata paremmillakin tavoilla. Kun Seppälä taas 2000- ja 2010-luvuilla on enenevissä määrin käsitellyt “laajoja yhteiskunnallisia kokonaisuuksia”, hän on myös samalla samalla puhunut enemmän ja suoremmin ihmisistä joukkona – käyttäen siihen sanaa ihminen, sillä siihen se on aivan omiaan.
Kuinka usein ihminen Seppälän teoksissa sitten toistuu? Tällaisiin lukuihin olen päätynyt (toistan: pitävät tuskin 100% paikkansa, mutta ovat ainakin suuntaa antavia) 2000-luvun teoksissa:
Suuret kertomukset (2000): 27 kertaa
Yhtiökumppanit (2002): 77 kertaa
Routavuosi (2004): 115 kertaa
Mitä sähkö on? (2004): 73 kertaa
Ei kenenkään maa (2006): 172 kertaa
Takla Makan (2010): 63 kertaa
Mr. Smith: 129 kertaa
Luvuista näkee, että novellikokoelmissa ihminen ei esiinny niin usein kuin romaaneissa, mutta myöhemmässä kokoelmassa (Mitä sähkö on?) kuitenkin huomattavasti useammin kuin aiemmassa. Myös romaaneissa kehityskulku on samanlainen: ihmisen käytön lisääntyessä teokset myös muuttuvat selkeämmin yhteiskunnallisemmiksi (tämä ei ehkä ole tässä yhteydessä paras mahdollinen termi, sillä ovathan esim. Super Market (1991) ja Suomen historia (1998) myös yhteiskunnallisia).
No, ei ehkä kannata tehdä mitään järin pitkälle meneviä johtopäätöksiä mistään pelkästään yhden sanan esiintymistiheyttä laskemalla, mutta mainittakoon, että vuonna 1996 ilmestyneessä Jumala oli mies -romaanissa ihminen esiintyy 32 kertaa. Toinen asia on sitten se, että ihmisellä on myös paljon erilaisia käyttötapoja. Jo pikainen vilkaisu Mr. Smithiin kertoo, että sitä käytetään usein aivan yksinkertaisesti kuvaamaan joukkoa henkilöitä:
”Asiakassegmenttini muodostuu ihmisistä, jotka harvoin ovat onnellisia” (Mr. Smith, s. 104)
Tämän tyyppisiä osumia on luonnollisesti paljon. Näiden ohella on kuitenkin huomattava määrä tapauksia, joissa ihmisellä viitataan lajiin tai yksilöön sen edustajana, siis käyttötapa joka on sekä laajempi että abstraktimpi.
”Hän oli jonkinlainen uusi ihminen, josta ei saanut otetta.” (Mr. Smith, s. 176)
“Mitä jää ihmiselle, kun hän menettää nuoruutensa?“ (Mr. Smith, s. 188)
“Hiipuva tuoksu, kuin ihmiseen pantu ikuisuuden ja kauneuden kaipuu.“ (Mr. Smith, s. 222)
“Äkkiä ihminen huomaa olevansa jonkin vaiheen päätepisteessä, taivasalla säämiskä kourassaan, vettä pisaroiva ajoneuvo kirkkaana vieressään.“ (Mr. Smith, s. 250)
Jos tätä vertaa esim. mainittuun Jumala oli mies -romaaniin (teos on hieman lyhyempi ja isommalla fontilla kapeammalle sivulle painettu kuin Takla Makan – mutta ei kuitenkaan niin paljon lyhyempi, että vain se selittäisi erot ihmis-osumien määrässä), huomaa eroja: enemmistö Jumala oli mies -romaanin ihmis-osumista viittaa konkreettisiin yksilöihin tai joukkoihin, toisin kuin Takla Makanissa.
Muutama poiminta Takla Makanista:
“Tiesin toki, että silloin puhuttiin potentiaalisesta äärettömyydestä eikä äärettömyydestä ensinkään, mutta halusin olla ihminen.”
“Tuhoa ihmiset, säästä muu materia.”
“Ehkä ihmiset olivat sellaisia, että Jumala ei enää uskaltanut tulla näkyviin.”
“Tyttö joka jätettiin arvoitukseksi, vaikka sitä ihmiset harvoin ovat.”
“Emme siksi, että olemme miehiä, vaan siksi, että lopulta ihminen jää yksin.”
Muutama poiminta Jumala oli miehestä:
“Uskalsin kirjoittaa suoraan omasta elämästäni ja sen ihmisistä.”
“- Mä ajattelin että sä olet mielenkiintoinen ihminen.”
“- Musta sä olet kova ihminen.”
Toki asia ei ole näin yksiselitteinen, vaan sekä Takla Makanissa että Jumala oli mies -romaanissa ihminen esiintyy myös toisenlaisessa käytössä:
“Kiihkeästi ja halveksivasti se selitti, miten ihmiset olivat rajoittuneita ja kaavoihin kangistuneita, typeriä ja auktoriteettiuskoisia nautoja, jotka uskalsivat rakentaa elämäänsä vain valmiiksi pureksittujen ja ylhäältä annettujen totuuksien varaan.” (Jumala oli mies)
“Erkki oli minulle koko lailla yhdentekevä ihminen.” (Takla Makan)
“Himmeä valaistus, viitisentoista ihmistä, miehiä.” (Takla Makan)
Aivan oma lukunsa tässä Seppälän ihmis-asiassa on Ei kenenkään maa, luonnollisesti siksi, että se käsittelee ihmisiä ja ihmistä. Siksi osumia on paljon, ja vielä niin että niistä tuntuisi syntyvän sarjoja.
Poimintoja:
”Ihminen.”
”Jumala tuli pussit silmien alla tiedotusvälineiden eteen ja sanoi, että ihminen oli syntynyt.”
”Ihminen on väsyneen Jumalan kuva.”
* * *
”Ihmiset likoavat vedessä vuoden, minkä jälkeen yritetään selvittää, keitä he olivat.”
”Ihmiset katoavat, vaipuvat näkymättömiin, hukkuvat suuriin kaupunkeihin levittääkseen niihin jatkuvasti kertyvä ylijäämävarojaan joiden houkuttelemiseksi kaupungit olivat rakentuneet.”
”Ihmiset eivät muista vainajiaan, jotka lepäävät haudoissaan hiljaa kuin Job, jotka nukkuvat, heillä on rauha; he lepäävät kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, pyramideja ja mahtavia raunioita.”
* * *
”Ihminen, yksilö, tarina.”
”Teksti oli ollut ihminen.”
”Ihmisen elämä oli sanoja.”
* * *
“Jos ihmiset tietäisivät, he etsisivät kuolemaa mutta eivät löytäisi.”
“Ihmiset tahtoisivat kuolla, mutta kuolema sulkisi reitensä.”
“Kuinka joku voi kiintyä maahan, johon upotetaan kuolleita ihmisiä?”
* * *
“Ihmiset tulevat ja menevät, mutta kivi pysyy.”
“Näen kiven, näen ihmisen ja ihmisen historian.”
“Tämä ihminen ei tiedä, ymmärrä.”
* * *
“Kymmenen tuntia riittää hädin tuskin työpäiväksi aikana, jolloin ihmiset syntyvät tuotannontekijöiksi, oikeammin tuotantokustannuksiksi.”
“Hän koppuloi vanhaa sukuhautaa kuntoon ja minun isoisäni ahdistelee häntä, koska sinne minne ihmisen maallinen taival päättyy ei tulla rälläkällä kirvan paskaa hiomaan.”
“Jos tietäisit, olisit huolissasi, vaikka ne juuri ovat asioita joita ihminen etsii, sinäkin.”
* * *
“Ihminen on monisoluinen olento.”
“Tuotannon logiikan kannalta tosiasia on ikävä ja ilmeinen: ihminen on aina korvattavissa toisella.”
“Ihmiset luulevat että heidän elämänsä on jonkinlainen itsestäänselvyys.”
* * *
“Ei ihminen ollut ainetta, eikä ihminen, ei elävä, ei kuollut.”
“Ihmiset olivat ajatuksia, muistoja, sielua.”
“Ihminen, sana.”
Jos uskomme Seväsen sanoja (ja miksemme uskoisi), että Seppälä on “laajojen yhteiskunnallisten kokonaisuuksien hahmottaja ja nyky-yhteiskunnan kriitikko”, ymmärrämme myös osin miksi Seppälä käyttää sanaa ihminen niin usein kuin käyttää: ilman ihmistä ei ole yhteiskuntaa. Kun Seppälä luettelee madonlukuja milloin millekin, hän tekee sen ihmiselle, sinulle, minulle, meille. Kun Seppälä kritisoi jotain, mitä haluamme kutsua yhteiskunnalliseksi, hän kritisoi meitä, minua, sinua, ihmistä.
Ehkä Seppälää ei tästä syystä lueta laajemmin? Kuka haluaisi käyttää aikansa toimintaan, jossa ihmistä, lukijaa itseään, kritisoidaan ja pilkataan, jossa sivu toisensa jälkeen kertoo, että olet väärässä ja teet väärin, että sinä ja kaltaisesi – teepä kuules jotain. (No, tähän lienee ilmeistä todeta, että minä haluan käyttää aikaani siihen, mutta en toisaalta kuvittele itsestäni lajini edustajana juuri mitään.)
Jos olisin oikein viitseliäs ihminen, tutkailisin aineistoa vähän tarkemmin, ja kirjoittaisin asiasta vähän laajemmin – kuka tietää mitä sieltä löytyisi. Mutta en ole, eikä minulla ole aikaa, joten jätän tämän tähän. Tarjoan kuitenkin jäätelöä ja kahvia jokaiselle, joka tekee tästä jonkinlaisen paremman tutkielman, jos näkee siihen aihetta.
looking for life 